Miksi uskonnoton on hankala valittaja?

Nora Luoto

Ennen kuin poikani aloitti ala-asteen, sovin luokanopettajan ja rehtorin kanssa joistakin käytännön asioista. Kuten siitä, että hän ei osallistuisi seurakunnan järjestämiin aamunavauksiin, joita on noin kerran kuussa. Ensimmäinen tällainen aamuhartaus koitti ja poikani osallistui siihen, koska opettaja oli omien sanojensa mukaan kokonaan unohtanut.

Syyskuun alussa uutisoitiin erään helsinkiläiskoulun järjestämästä pakollisesta muslimijuhlasta. Koulussa vietetään monikulttuurista juhlavuotta. Vastavuoroisesti joulujuhlan alussa esitettävä kristillinen joulukuvaelma on pakollinen kaikille oppilaille, myös muslimeille. Miksi uutiskynnystä ei puolestaan ylitä se, että uskonnottomien perheiden lapsien on ollut pakko osallistua uskonnollisiin aamuhartauksiin, kirkossa käynteihin ja ruokarukouksiin? Tätä ei ole tapahtunut vain yhdessä koulussa, vaan koko maassa. Tätä ei ole tapahtunut vain juhlavuotena, vaan joka päivä.

Poikani on koko ala-asteella ainoa, joka opiskelee elämänkatsomustietoa; opetan häntä itse kotona. "Kaikki kuuluu kirkkoon! Toi ET on ihan kakka juttu! Miksi sä aina lintsaat uskonnontunnilta?" Näin luokkakaverit ovat suhtautuneet asiaan. Juttelimme tästä opettajan kanssa ja opettaja puolestaan jutteli oppilaiden kanssa: "Keskustelimme elämänkatsomustiedosta luokan kanssa. Toivottavasti nyt ymmärrys lisääntyi." Ihan oikeastiko (tapa)uskovien perheissä ei ollenkaan jutella erilaisista maailmankatsomuksista? Kenen vastuulla se sitten muka on, että lapsista kasvaisi kaikkien tasa-arvoista kohtelua kannattavia ja erilaisuutta hyväksyviä aikuisia. 

Erään kirkkoon kuuluvan ystäväni mukaan heillä ” ei ole koskaan sen kummemmin puhuttu mistään uskonnoista ja niistä asioista, eivät ole kyllä kyseenalaistaneet silti ketään muutakaan siitä kuka uskoo ja kuka ei ja kuka mihinkin. Hyväksyvät siitä huolimatta erilaisuutta ja tasa-arvoa. Ehkä joskus asiat vaan hyväksytään ilman sen kummempaa kyseenalaistamista”. Saa uskoa tai olla uskomatta, mutta kyllä ”uskonnoista ja niistä asioista” pitäisi puhua lasten kanssa avoimesti oli vanhempien maailmankatsomus millainen tahansa. Lapsille tulisi antaa mahdollisuus kyseenalaistaa ja muodostaa oma käsityksensä, vaikka se eroaisi vanhempien kannasta. ”Hyväksyvät siitä huolimatta erilaisuutta ja tasa-arvoa.” Niinhän sitä luulisi, mutta juuri tietämättömyyttään ovat poikanikin luokkakaverit hänelle huudelleet.

Ateismi ei ole uskonto, mutta joskus toivon, että olisi, koska silloin sitä ehkä pidettäisiin samanarvoisena muiden katsomusten kanssa. Uskonnottoman on pakko olla vähän hankala ja alleviivata omaa katsomustaan, jotta häntä ei jatkuvasti vähäteltäisi, vaikka jo yli miljoona suomalaista ei kuulu mihinkään rekisteröityyn uskonnolliseen yhdyskuntaan. Tilastokeskuksen mukaan miljoonan uskonnottoman määrä ylittyi viime vuonna. Alueelliset erot ovat suuria, sillä Etelä-Pohjanmaalla vain yhdeksän prosenttia ei kuulu uskonnolliseen yhteisöön. Uudellamaalla heitä on 27 prosenttia asukkaista. Se ei silti tarkoita, etteikö myös  Etelä-Pohjanmaalla tulisi ottaa uskonnottomat huomioon siinä missä muutkin.

Tuli mieleen eräs lehtijuttu parin vuoden takaa. Olin juuri ruvennut puolustamaan lasten uskonnonvapautta alueella, jossa koulujen käytäntöjä ei ole totuttu kyseenalaistamaan. Kyseessä oli ruokarukoiluttaminen, kirkossa käynnit ja aamuhartaudet, mutta paikallislehti uutisoi asian niin, että vastustin uskontoja ja uskonnonopetusta sen kaikissa muodoissa. En tiedä, oliko koko asia tosiaan täysin toimittajan käsityskyvyn ulottumattomissa vai tehtiinkö juttu tahallaan väärin. Taloudellisten resurssien löytymisen lisäksi vielä vaikeampaa tuntuu olevan löytää päänsisäisiä resursseja ajatusmaailmansa laajentamiseen: kaikkia pitää sittenkin kohdella tasa-arvoisesti maailmankatsomuksesta riippumatta. Jutellessani erään kerran ala-asteen rehtorin kanssa, hän kertoi poikani tulevan luokanopettajan olevan ”ihan sydän syrjällään”, koska koulun aloittaisi uskonnottoman perheen lapsi, jonka äiti oli paitsi tietoinen oikeuksistaan, myös vaati niiden toteuttamista.

Sitä pitäisi ilmeisesti tuntea itsensä jollain tavalla syylliseksi. Syylliseksi siitä, että on kehdannut mennä hankaloittamaan koulun arkea. Pitäisi pyydellä anteeksi sitä, että meidän perhe ei muiden tavoin usko jumalaan ja marttyyrimaisesti alistua siihen, että tässä mennään nyt enemmistön katsomuksen mukaan ja toimitaan niin kuin on aina toimittu. Ei. Päinvastoin täytyy jaksaa valittaa. Täytyy jaksaa olla hankala ja toistaa itseään, kunnes asiat ja asenteet muuttuvat. ”Jonkun” mielestä uskonnottomia ei syrjitä Suomessa. ”Joku” ei ole uskonnoton.

Mitä uusateismi tarkoittaa?

(toimittanut Jussi K. Niemelä) ISBN 978-952-5500-95-0, Savukeidas 2011, 180s. Nidottu.

Mikä ero on Richard Dawkinsin ja Ayaan Hirsi Alin uskontokritiikillä, kannustavatko uskonnot oikeasti pahuuteen ja sopiiko uskonto todella yhteen tieteen kanssa?

Jussi K. Niemelän toimittama teos käy läpi uskonnotonta ajattelua ja kulttuuria. Uusateismia on myös kritisoitu, mutta miten uusateistit vastaavat kritiikkiin? Millainen ideologia uusateismin taustalla on vai onko ilmiö ollenkaan poliittinen? Kirjassa pureudutaan myös uskontojen mukanaan tuomiin ihmisoikeusongelmiin ja uskontokritiikin aiheuttamiin konflikteihin.

Kirjaan ovat kirjoittaneet uskontotieteilijät Matti Kamppinen, Kimmo Ketola, Tiina Mahlamäki ja Ilkka Pyysiäinen, toimittaja Jaakko Wallenius, taiteilija Nora Luoto ja kirjailijat Tiina Raevaara sekä Jussi K. Niemelä.

Mitä uusateismi tarkoittaa? -kokoelman aloittaa uskontotieteilijä Matti Kamppinen tarkastelullaan tieteen ja ateismin sekä ateismin ja sekulaarihumanismin suhteesta. Hän osoittaa monet uusateismia koskevista väitteistä vääräksi ja puolustaa tieteellistä maailmankuvaa.
 
Jaakko Wallenius kirjoittaa uusateistien islamkritiikistä ja islamin historiasta ja luonteesta uskontona sekä ideologiana. Kirjoittaja argumentoi, että islamin sisäinen uudistuminen on välttämätöntä, jotta uskonto ja tulokasmuslimit voisivat kunnolla sopeutua länsimaisiin yhteiskuntiin.
 
Uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäinen käsittelee uskonnon ja tieteen välistä konfliktia, jossa uskonto on heikoilla. Rauhaanpakottamisyritykset johtavat uskonnon merkityksen vähenemiseen. Uskonnollinen fundamentalismi puolestaan on tuomittu häviämään aina kun se joutuu konfliktiin tieteen kanssa.
 
Jussi K. Niemelä tarkastelee, kuinka hyvin uusateismi sopii tai ei sovi erilaisiin poliittisiin ideologioihin. Niemelä puolustaa esseessään yleismaailmallisia ihmisoikeuksia, joiden toteutuminen edellyttää demokratiaa ja poliittista liberalismia. Mikäli uusateistit vaativat itselleen yhdenvertaista asemaa ja vakaumusten tasa-arvoa, he eivät voi lähteä siitä, että uskonnolliset ihmiset pitää käännyttää ateisteiksi. Uskonnonvapaustematiikan – erityisesti laajan omantunnonvapauden – näkökulmasta hyökkäykset maltillisia uskovia vastaan ovat sisäisesti ristiriitaisia.
 
Kirjailija ja biologi Tiina Raevaara kertoo suomalaisateistien kampanjoiden ja Ateismi-kirjan saamasta vastaanotosta. Hän osoittaa, että ateismia pidetään maassamme vieläkin yleisesti epäilyttävänä ja tästä seuraa merkittäviä ongelmia sananvapaudelle. Kirjoitus päättyy painavaan sanan- ja uskonnonvapauden puolustuspuheeseen.
 
Nora Luoto valottaa lukijalle uskonnottoman yksinhuoltajaäidin arkea Suomen "Raamattuvyöhykkeellä". Konkreettiset esimerkit kertovat, miten vaikeaa lapsen uskonnonvapauden toteutuminen uskonnollisen enemmistön aiheuttamassa paineessa on. Luoto peräänkuuluttaa kristityiltä samaa suvaitsevaisuutta mitä hän itse heitä kohtaan osoittaa ja muistuttaa, että oikeuksistaan kannattaa olla tietoinen.
 
Uskontotieteilijä Tiina Mahlamäki nostaa esiin mielenkiintoisia kysymyksiä uskonnollisuudesta, uskonnottomuudesta ja sukupuolen yhteydestä niihin. Kaikkiin kysymyksiin ei vielä ole vastausta, mutta erilaisia yrityksiä sukupuolierojen selittämiseksi on tehty. Kirjoittaja tarkastelee myös vallan ilmenemistä niin ateismissa kuin uskonnossa, ja kritisoi miesateistien sekä uskonnollisten konservatiivien hedelmätöntä väittelyä, joka perustuukin lähinnä valtataisteluun.
 
Tiina Raevaara ja Jussi K. Niemelä palaavat vielä Ilkka Pyysiäisen ja Matti Kamppisen esiin nostamaan aiheeseen, uskonnon ja tieteen ristiriitaan. Raevaara ja Niemelä väittävät, että Yhdysvalloissa näkyvästi evoluutioteoriaa kyseenalaistava tieteeksi naamioitu luomisoppi, kreationismiin perustuva älykkään suunnittelun teoria, on asettunut vahvasti myös Suomeen ja sen äänekkäin kannattaja on vieläpä yliopistoprofessori. Lisäksi kyseinen henkilö ei tyydy ainoastaan kreationismin puolustamiseen vaan pyrkii avoimesti, yliopiston sisältä, tuomaan kristinuskon Jumalan tieteen tekemisen perustaksi.
 
Lopuksi uskontotieteilijä Kimmo Ketola luo katsauksen uskonnollisen terrorin taustamotivaatioon ja syihin. Uusateistit väittävät suorasukaisesti, että uskonnollinen usko johtaa suvaitsemattomuuteen ja väkivaltaan. Onko asia näin? Ketolan johtopäätös on mielenkiintoinen.

Tilaa, hintaan 15€ (norm.18,90€)

http://www.savukeidas.com/uusateismi

ET-opetus periaatteessa ja käytännössä

Nora Luoto

Periaatteessa: Elämänkatsomustiedon opetus tuli Suomeen vuonna 1985.
Käytännössä: Kaikki kirkkoon kuulumattomat peruskoulun oppilaat eivät vieläkään saa koulun tarjoamaa ET-opetusta.

Periaatteessa: Kouluun ilmoittautumisen yhteydessä kysytään kuuluuko lapsi uskonnolliseen yhdyskuntaan.
Käytännössä: Ei kysytä.

Periaatteessa: Vuonna 2003 voimaan tulleen lain mukaan elämänkatsomustiedon opetus on uskontokuntiin kuulumattomille oppilaille oletusarvoinen oppiaine. Nämä oppilaat sijoitetaan automaattisesti ET-opetukseen, jos vanhemmat eivät erillisellä ilmoituksella muuta toivo.
Käytännössä: Kouluun ilmoittautumislomakkeessa tarjotaan vaihtoehtona vain vapautusta uskonnon opetuksesta.

Periaatteessa: Perusopetuksen järjestäjän tulee järjestää elämänkatsomustiedon opetusta, jos opetukseen oikeutettuja oppilaita on kunnan alueella vähintään kolme.
Käytännössä: Uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomia oppilaita on kunnan alueella yli 60. Tästä huolimatta ET-opetusta ei ole koskaan järjestetty. Lisäksi osa vanhemmista luulee, että kolme oppilasta tulisi löytyä samalta luokka-asteelta. Opetuksen järjestäjä ei korjaa tätä väärinkäsitystä.

Periaatteessa: Jos elämänkatsomustiedon oppilaita ei löydy vaadittavaa kolmea, on oppilaille järjestettävä muuta opetusta tai ohjattua toimintaa opetuksen järjestäjän toimesta.
Käytännössä: Lapsi on kotona silloin, kun muut opiskelevat uskontoa.

Periaatteessa: Elämänkatsomustiedon opetus on samanarvoinen kaikkien muiden oppiaineiden kanssa.
Käytännössä: ET-opetus saadaan kuulostamaan niin vaikeasti järjestettävältä, että vanhemmat päätyvät lopulta tekemään kohtuuttomia kompromisseja.

Periaatteessa: Nykyään jokaisen kunnan alueella on vähintään kolme uskontokuntiin kuulumatonta peruskoulun oppilasta. Jos ET-opetusta ei vielä järjestetä, vanhempien tulee ottaa yhteyttä rehtoriin ja/tai koulutoimenjohtajaan. Aluehallintovirastoon voi tehdä kantelun lainvastaisesta toiminnasta.
Käytännössä: Koulutuslautakunnan vastine kanteluun ei vastaa todellisuutta. Kantelun tekeminen ei muuta opetuksen järjestäjän menettelyä.

Periaatteessa: Lapsilla on oikeus uskonnonvapauteen.
Käytännössä: Elämänkatsomustiedon opetukseen voivat osallistua vain uskontokuntiin kuulumattomat oppilaat ja vähemmistöuskontoihin kuuluvat, mikäli heidän omaa uskontoaan ei opeteta. Ev.lut. kirkkoon kuuluvat eivät voi osallistua ET-opetukseen.

Periaatteessa: Ketään ei saa asettaa eriarvoiseen asemaan uskonnon tai vakaumuksen perusteella. Opetuksen on edistettävä ymmärtämystä, suvaitsevaisuutta ja ystävyyttä kaikkien kansakuntien ja kaikkien rotu- ja uskontoryhmien kesken. Lasta tulee suojella sellaisilta toiminnoilta, jotka saattavat kasvattaa hänessä taipumuksia rodulliseen, uskonnolliseen tai muunlaiseen syrjintään.
Käytännössä: Opetuksen järjestäjä ei voi kohdella oppilaita tasa-arvoisesti nykyisen lainsäädännön puitteissa.

”Käytännössä”-osiot perustuvat kirjoittajan omiin kokemuksiin.


Mikä elämänkatsomustieto?

Elämänkatsomustieto on perustaltaan monitieteinen oppiaine. Opetussuunnitelman perusteiden mukaan elämänkatsomustiedon opetuksen tavoitteena on tukea oppilaan kasvua ja antaa hänelle välineitä tutkia ja rakentaa elämänkatsomustaan ja maailmankuvaansa. Luokkien 1-5 opetuksessa käsitellään monia kasvatuksellisesti tärkeitä asioita, esimerkiksi:
-toisen kohtaaminen ja hänen asemaansa asettautuminen
-hyvä, oikea ja väärä, oikean ja väärän erottaminen, ihmisen hyvyys
-ystävyyden sisältö ja merkitys elämässä
-oikeudenmukaisuus, oikeudenmukaisuuden toteutuminen jokapäiväisessä elämässä, rikkaus ja köyhyys maailmassa
-ajattelun vapaus, uskonnon- ja elämänkatsomuksen vapaus, suvaitsevaisuus ja syrjintä
-hyvä elämä, arvo ja normi, vastuu ja vapaus elämässä.
(lähde: www.et-opetus.fi)

Uskonnon määrittelemisestä ja ”uskonnonvapaudesta”

Olli Örnmark

Aluksi tyhmä kysymys: mitä on uskonto? Mistä puhut, kun puhut uskonnosta? Mitä harjoitat, jos harjoitat uskontoa? Mitä vastustat, jos vastustat uskontoa?

Uskontotieteen professori Veikko Anttonen toteaa:

”Kysymystä, mitä on uskonto, on verrattu Augustinuksen kysymykseen siitä, mitä aika on. Osaamme vastata, jos meiltä kysytään kelloa, mutta olemme pulassa, jos meiltä vaaditaan vastausta ajan ongelmaan.”

Meistä jokaisella on varsin selkeä mielikuva siitä, millaisiin ilmiöihin uskonnosta puhuttaessa viitataan, mutta yritys määritellä uskonnon käsite täsmällisesti, yleispätevästi ja tyhjentävästi on kuin kengittäisi laukkaavaa hevosta. Ei siitä tule mitään, ja viisaimmat katsovat parhaaksi olla edes yrittämättä. Esimerkiksi uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäinen muistuttaa, että kysymystä ”mitä on uskonto” enemmän

”uskontotieteilijää kiinnostavat ”uskonnon” nimikkeen alla kulkevat elämän ilmiöt. Eivät eläintieteilijätkään tuskaile ”eläimen” määritelmän kanssa vaan tekevät empiiristä tutkimusta.”

Myös professori Anttonen on katsonut parhaaksi olla esittämättä omaa uskonnon määritelmää ja muistuttaa ’uskonnon’ pelkkänä tutkijan analyyttisena kategorianakin rajaavan kohteensa veteen piirretyin viivoin.

Toisin sanoen kysymys ”mitä on uskonto” on jos ei suorastaan tyhmä, niin ainakin sisällöltään hämärä.

Kenties hieman vähemmän tyhmä, ainakin selkeämmin asetettu, kysymys kuuluu: mitä määrittelet, kun määrittelet uskontoa? Millaista käyttäytymistä? Millaisia ilmiöitä? Millaisia havaintoja?

Niin kuin hyvin tiedetään, uskonto kiinnostaa ja vähintään koskettaa jos ei sentään kaikkia maailman ihmisiä, niin ainakin valtaosaa meistä, ja nähdäkseni ainoastaan Suomen kaltaisissa sekulaareissa sivistysvaltioissa on mahdollista hetkittäin jopa unohtaa, kuinka merkittävässä roolissa uskonnolliset liikkeet ovat yhä ympäri maailman paitsi ihmisten yksityiselämässä, myös sekä kansallisina että ylikansallisina poliittisina toimijoina. Viime viikolla suurta medianäkyvyyttä – ja ansaittua kritiikkiä – saanut herätyskristillinen ”eheytyskampanja” on kuitenkin ollut pistävä muistutus siitä, kuinka myös täällä lintukodossa on tarpeen pitää ihmisarvostaan visusti kiinni, koska aina löytyy innokkaita arvojohtajia, jotka ovat kiinnostuneita uudelleenmäärittelemään lähimmäistensä ihmisyyttä ja ihmisarvoa, valitettavan usein nimenomaan uskonnollisin perustein.

Yhtä lailla hyvin tiedetään, että syistä, jotka eivät välttämättä liene täysin YK:n yleismaailmallisen ihmisoikeusjulistuksen mukaisia, nimenomaan uskonnoiksi määritellyt poliittis-ideologiset liikkeet nauttivat Suomessa juridista erityiskohtelua vielä tänä päivänäkin. Uskonnonvapauslakimme (vuodelta 2003) mukaan

”Rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan tarkoituksena on järjestää ja tukea uskonnon tunnustamiseen ja harjoittamiseen kuuluvaa yksilöllistä, yhteisöllistä ja julkista toimintaa, joka pohjautuu uskontunnustukseen, pyhinä pidettyihin kirjoituksiin tai muihin yksilöityihin pyhinä pidettyihin vakiintuneisiin toiminnan perusteisiin.”

Toisin sanoen Suomessa vallitsee lainsuojainen uskonnonvapaus, mutta jotkin uskonnot ovat vapaampia ja lainsuojaisempia kuin toiset. Ja se, mitä ’uskonnolla’ tässä mainitussa laissa tarkoitetaan eli miten uskonto määritellään, kuka määrittelee ja millä perustein, on paitsi käsitehistoriallinen, myös poliittinen kysymys. Lienee itsestään selvää, että ihmisten uskonnollinen käyttäytyminen, uskonnolliset tunteet ja uskonnollis-filosofiset/”henkiset” pyrkimykset kumpuavat tosiasiassa jostakin muualta kuin ”uskontunnustuksesta, pyhinä pidetyistä kirjoituksista tai muista yksilöidyistä pyhinä pidetyistä vakiintuneista toiminnan perusteista”, mutta jos ja kun valtakunnalliseen lakitekstiin kirjattu uskonnon määritelmä ei liiemmin valaise saati tee autuaaksi, mistä ja miten voimme saada tyydyttävämpää tietoa uskonnoista ja uskonnollisuudesta, uskonnollisesta käyttäytymisestä, uskonnollisesta kokemuksesta ja uskonnollisesta ajattelusta?

Eli: mitä tutkit, kun tutkit uskontoa?

Uskontotieteessä ovat jatkuvan debatin sekä uudelleenarvioinnin alaisina sekä se, mitä itse asiassa tutkitaan, että se, millaisin menetelmin. Se, onko uskontotiede ennen kaikkea käyttäytymistiedettä, kulttuurintutkimusta vai kenties jotakin ihan muuta, riippuu aika lailla siitä, keneltä kysyy.

Ja niin tulee tietysti ollakin. Vapaasti hengittävän akatemian tunnistaa paitsi tyhmistä kysymyksistä, myös perustavanlaatuisista näkemyseroista sekä (katkeristakin) oppiriidoista, ja käsitteellisesti hämärä ’uskonto’ on analyyttisena kategoriana väljä yläotsikko niin laajalle ilmiökentälle, että lähestymistapojen monimuotoisuus on sekä väistämätöntä että toivottua.

Professori Anttonen toteaa, että uskontotiede tutkii

”uskontoperinteitä, uskonnollisia ja sekulaareja maailmankuvia, kansanuskoa ja mytologiaa erottamattomana osana inhimillistä kulttuuria ja yhteiskuntaa. […] Laajasti nähtynä uskontotiede tutkii kaikkea inhimillistä ajattelua ja toimintaa, jonka eri kriteerien perusteella voidaan katsoa kuuluvan uskonto-käsitteen piiriin.”

Ilkka Pyysiäinen määrittelee uskontotieteen ”ihmis- ja käyttäytymistieteeksi, joka tutkii uskonnollista ajattelua, käyttäytymistä ja kokemusta” ja muistuttaa, että ”se ei tutki Jumalaa, tuonpuoleisuutta, tai perimmäistä totuutta”.

Mutta mitä se sitten tarkalleen ottaen tutkii? Mitkä ovat Anttosen mainitsemat ”eri kriteerit”?

Sekin riippuu siitä, keneltä kysyy. ’Uskonto’ on paitsi väljä ja hämärä, myös jatkuvasti sisältöään muuttava käsite, joka nimeää kategorian, jonka jäsenet eivät ole keskenään yhteismitallisia oikeastaan millään yhteisesti hyväksytyllä mittarilla. Esimerkiksi ne kristinuskon piirteet, jotka tekevät siitä nimenomaan uskontoa juuri kristityn silmissä, ovat helposti triviaaleja uskonnottomalle tai jonkin muun uskonnon kuin kristinuskon harjoittajalle. Ja toisaalta, esimerkiksi monissa poliittisissa (ääri)liikkeissä on nähtävissä samoja piirteitä kuin (kiihko)uskonnollisuudessa, minkä vuoksi myös muiden kuin ”virallisesti” uskonnoiksi katsottujen ilmiöiden rinnastaminen uskontoihin akateemisena tutkimuskohteena on perusteltua. Tärkeintä on pitää aina mielessä, millä abstraktiotasolla liikutaan, mitä tarkalleen ottaen tutkitaan ja mitä tarkastelun alaisesta ilmiöstä itse asiassa väitetään. Hutiloidut kokonaista uskontokuntaa määrittelevät yleistykset kuin myös uskonnollisen vallankäytön tavoitteita romantisoivat tai demonisoivat puheenvuorot ovat uskontotieteilijän näkökulmasta lähinnä poliittisia iskulauseita ja sellaisina uskontotieteellisen tutkimuksen perusteltuja kohteita, eivät missään nimessä toivottuja lopputuotteita. Mitä on kristinusko? Mitä on islam? Mitä on buddhalaisuus? Mitä on uskonto X? Kristinusko, islam, buddhalaisuus jne. ovat muun muassa kaikkea sitä, mitä niiden kannattajiksi itsensä määrittelevät ihmiset niiden nimissä tekevät. Lisäksi ne ovat myös muun muassa kaikkea sitä, mitä niiden oppi-isät ja -äidit niiden sisällöksi määrittelevät ja muistiin kirjaavat, sekä sitä, miten ne ilmenevät sodan ja rauhan historiassa sekä jokapäiväisessä ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa.

Valistunut akateeminen määritelmä kuuluu siis jotakuinkin siten, että ’uskonto’ on, öhm, vähän kaikkea mitä ihmiset keskenään, itsekseen ja toisilleen tekevät ja sitä tulkitsevat. Ja on syytä muistaa, että ’uskonnon’ määritteleminen on aina poliittinen kannanotto. Älä kysy ”mitä on uskonto?” vaan mieluummin vaikka ”miksi käyttää jostakin ilmiöstä nimitystä ’uskonto’?”

Yksi syy kutsua jotakin elämäntapaa uskonnoksi on se, että Suomen kouluissa opetetaan uskontoa. Lapsilla on Suomessa ”oikeus” saada ”oman uskontoonsa perehdyttävää” opetusta – edellyttäen, että heidän koulussaan on vähintään kolme samaa uskontoa harjoittavien vanhempien lasta, joiden vanhemmat haluavat lapsensa saavan kyseiseen uskontoon perehdyttävää opetusta. Peruskoulun opetussuunnitelman perusteissa (2004) on määritelty erikseen evankelis-luterilaisen sekä ortodoksisen kristinuskon opetuksen perusteet, ja kohdassa ”muut uskonnot” todetaan lakonisesti:

”Muiden uskontojen opetuksessa noudatetaan edellä esitettyjen uskontojen opetussuunnitelmien perusteiden periaatteita, erityisesti kaikille uskontosidonnaisille ryhmille laadittuja tavoitteita. Muiden uskontojen opetuksesta annetaan opetussuunnitelmien perusteet erillisillä päätöksillä.”

Toisin sanoen, jos perustat uskonnon ja onnistut jollain ilveellä hankkimaan sille erillisellä päätöksellä ”uskonnon” statuksen, voit ulkoistaa lastesi uskonnollisen perehdytyksen suomalaiselle koululaitokselle.

Siis ainakin teoriassa; on ilmiselvää, että vain tiettyjen uskontoperinteiden opetusta tosiasiallisesti järjestetään, mutta ilmeistä on myös se, että uskonnonvapauden, sekä positiivisen että negatiivisen sellaisen, toteutuminen Suomessa on ainakin joiltakin osin vähän niin ja näin, ja yksi keskeisimpiä ongelmakohtia on nimenomaan kouluissa järjestettävä uskonnonopetus. Onko kaikilla Suomessa asuvilla lapsilla uskonnonvapaus? Onko lapsella oikeus uskonnottomaan elämään? Onko oikeus (vai velvollisuus?) harjoittaa oman perheen/suvun/kansan/kulttuurin traditiota tärkeämpi kuin kaikki ne ihmisoikeudet, jotka mahdollisesti ovat ristiriidassa joidenkin uskontoperinteiden sääntöjen kanssa? Vertailun vuoksi: tuleeko kommunistivanhempien lapsella olla ”oikeus kommunismiin” vai oikeus muodostaa omat poliittiset mielipiteensä?

Niinpä. Tämän kirjoituksen tarkoituksena on ollut lähinnä tuoda ilmi uskonnon määrittelyn problematiikkaa: kysymys ”mitä on uskonto” on monessa mielessä jos ei suorastaan virheellisesti asetettu, niin ainakin mitä otollisinta kasvupohjaa niin pienille, keskisuurille kuin katastrofaalisen massiivisillekin kategoriavirheille ja niistä seuraaville poliittisille johtopäätöksille. Sen takia voisi kenties olla aiheellista kysyä, tarvitaanko sivistysvaltion lainsäädännössä lainkaan koko ’uskonnonvapauden’ käsitettä.

Oma, rehellinen vastaukseni tähän kenties tyhmään, varmasti epäkorrektiin ja mahdollisesti hieman vaaralliseenkin kysymykseen: en tiedä. Millaisia perusteita löytyy puolesta tai vastaan – en ota siihenkään minkäänlaista kantaa.

Keskustelkaa aiheesta.

Alistumisesta

Jussi K. Niemelä

Julkaistu lyhyempänä versiona Satakunnan Kansan Virta-liitteessä perjantaina 25.3.2011

Kristillinen nuortenmedia Nuotta käynnisti maanantaina 21.3. Älä alistu! -mediakampanjan.

Kampanjan tavoite on kannustaa nuoria olemaan alistumatta yhteiskunnalliseen painostukseen arvokysymyksissä. Suomeksi tämä tarkoittaa seuraavaa:

”Kampanjan taustajärjestöt pitävät tärkeänä, että nuoria kannustetaan etsimään kestäviä ratkaisuja elämän suuriin kysymyksiin yleisen mielipiteen sijasta Raamatusta.”

Älä alistu! -kampanja tarkoittaa alistumisella valinnanvapauden hyväksymistä. Retorisena keinona tämä on ikivanha, tuttu myös Orwellin Vuonna 1984 -teoksesta, jossa "sota on rauhaa, vapaus on orjuutta, tietämättömyys on voimaa". Vapaus alistua Raamatun maailmankuvalle on tietenkin fundamentalistin oikeus, mutta hänellä ei ole oikeutta pakottaa ketään muuta alistumaan omalle tulkinnalleen Raamatusta. Kuitenkin juuri tähän kaikki fundamentalistit avoimesti pyrkivät. He vetoavat siihen, että heitäkin pitää suvaita, vaikka he itse eivät halua suvaita homoseksuaalisia parisuhteita.

Fundamentalistit yrittävät siis käyttää liberaalia demokratiaa – lähinnä sananvapautta – vain kumotakseen sen välttämättömät edellytykset. Vähemmistöjen suoja enemmistöjen ja auktoriteettien (viranomaisten ym.) mielivallalta on näet yksi demokratian keskeinen piirre ja juuri siihen perustuu myös fundamentalistien olemassaolo demokraattisissa yhteiskunnissa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että fundamentalisteilla olisi oikeus alkaa sortaa toisia vähemmistöjä uskontulkintansa pohjalta. Tällainen johtaisi mielivaltaan ja anarkiaan, kun kaikkien eri aatteiden ja uskontojen fundamentalistit sortaisivat tai syrjisivät toisiaan.

Älä alistu! -kampanjassa seksuaalisuuttaan ja identiteettiään tunnustelevia nuoria kehotetaan olemaan alistumatta yhteiskunnalliseen vapauteen määritellä seksuaalinen identiteettinsä itse ja olemaan alistumatta seksuaaliseen itsemääräämisoikeuteen. Näistä luopumista Raamatun maailmankuvan ja seksuaalimoraalin hyväksi ei nähdä alistumisena viimeksi mainituille. Sitä se kuitenkin on. Alistumista Raamatun arvomaailmalle ja sen fundamentalistiselle tulkinnalle.

Raamatun arvomaailmaa ei kampanjassa kyseenalaisteta, sen monimuotoisuutta ja eri tulkintoja ei huomioida. Fundamentalisteilla on aina kiusaus tulkita Raamattunsa kirjaimellisesti, ainakin kulloinkin tarkoituksenmukaiset kohdat. Kukaan nykykristitty ei kuitenkaan vaadi, että aviorikoksen tekijät pitäisi kivittää kuoliaaksi, vaikka Raamatussa näin käsketään. Muitakin esimerkkejä olisi helppo esittää.

Älä alistu! -kampanjassa rautakaudella tietyn paimentolaiskansan keskuudessa vallinnut käsitys ihmisen seksuaalisuudesta valjastetaan myös psykologisen puoskaroinnin oikeutukseksi. Niin sanottu eheytysterapia tarkoittaa sitä, että homoseksuaalinen ihminen yritetään käännyttää väkisin heteroksi. Tällainen terapia on epäeettistä sekä Yhdysvaltain että Iso-Britannian psykiatrien enemmistön mielestä, syystäkin. Eheytysterapia on henkistä väkivaltaa, jossa pseudotiede yhdistyy vanhentuneeseen seksuaalimoraaliin.

Tällaisissa tilanteissa yksilö kokee kiusausta vedota biologiaan, jossa onkin moneen kertaan osoitettu homoseksuaalisen suuntautumisen ja käyttäytymisen olevan luonnossa hyvin yleistä. Moraalisesti perustelu on kuitenkin turha, sillä avoimessa yhteiskunnassamme ihmisellä on oikeus vapaasti valita seksuaalinen suuntautumisensa ja harrastaa seksiä yhteisellä suostumuksella aikuisen kumppanin tai kumppanien kanssa.

Yhtä turhaa on vedota Raamattuun. Vetoaminen ei selitä, miksi alistuminen homoseksuaalisuuteen olisi väärin. Jos se on väärin Jumalan mielestä, onko se väärin siksi, että se on paha asia, vai siksi, että se on väärin Jumalan mielestä? Jos vastaat, että se on itsessään paha asia, pitää taas kysyä, miksi. Jos vastaat, että se on paha asia, koska Jumala on niin määrännyt, alistut monen ihmisen mielestä kuvitteellisen kosmisen despootin moraalittomuuteen ja lisäksi sorrut niin sanottuun naturalistiseen virhepäätelmään. Samoin sekä muut jumalat että Raamattu itsessään ovat toivottoman ristiriitaisia tällaisissa kysymyksissä.

Yksinkertaisinta onkin kysyä, miten se, että yksilö on parisuhteessa tai seksisuhteessa toisen täysivaltaisen aikuisen yksilön kanssa on ristiriidassa fundamentalistin yksilönvapauden kanssa. Ei mitenkään. Fundamentalisti haluaa vain ulottaa määräysvallan toisten ihmisten makuuhuoneeseen. Tämä on tietenkin totalitarismia, halua valvoa toisten ihmisten käyttäytymistä sen intiimeimmällä alueella.

Ihmisoikeuksista ja Raamatun sekä muiden uskontojen ristiriitaisuuksista huolimatta Älä alistu! -kampanja surutta kannustaa nuoria vetoamaan Raamattuun ja alistumaan sen rautakautiseen moraaliin. Tämä olisi huono vitsi, ellei se olisi skandaali.

Vapaa-ajattelusta

Marko Koivuniemi
ajattelija


Vapaa-ajattelija, skeptikko, humanisti, sekularisti, rationalisti, ateisti, agnostikko, bright, jumalankieltäjä, pakana - rakkaalla vakaumuksellani on monta nimeä.

Olen yksinkertainen ihminen, filosofointimotivaationi tyhjenee muutamien lauseiden jälkeen enkä vietä iltojani Nietzschen tuotannon parissa - joskus tosin yritin ja totesin että liian raskasta makuuni. Maailmassa on paljon hienoja ihmisiä ja ajattelijoita joiden ajatuksiin voin yhtyä - toisaalta yhtä hienoa on löytää nuo ajatukset ihan itse eikä kopioituna kirjasta.

Jumaliin en tietääkseni ole koskaan uskonut, seurakunta oli tuttu lähinnä autorata- ja lennokkikerhojen kautta. Kuten valtaosa suomalaisista olin kirkon jäsen, koska minut oli siihen liitetty kasteen yhteydessä. Luonteelleni ominainen kyseenalaistaminen tosin usein nimenomaan uskonnontunneilla oli herännyt jo aiemmin mutta vasta lukioiässä erosin kirkosta. Tuolloin Internetin alkuaikoina löysin Robert Brotheruksen kirjoituksen Kirje kristitylle ystävälleni. Kirjoitus oli osuva ja tuolloin löysin ryhmittymän nimeltään vapaa-ajattelijat joka tuntui vastaavan omia käsityksiäni. Ajatus jäi itämään ja aloittaessani opintojani Jyväskylässä liityin paikalliseen yhdistykseen ja sillä tiellä ollaan.

Vapaa-ajattelijain liitto ja sen perusperiaatteet vastaavat edelleen arvojani - liitto on perinteisin uskonnottomuuden äänitorvi Suomessa. Perinteet ja historia paistavat vielä yhdistysrakenteessakin: jäsenyhdistykset, liittokokous, liittohallitus ja liittovaltuusto eivät ole järin kevyt keino kuitenkin määrällisesti melko pienen kokonaisuuden pyörittämiseen. Tästä johtuu myös se, että liiton laiva kääntyy hitaasti ja viiveellä. Tämä on joskus hyväkin asia - tuuliviirinä vaappuminen ei tuo uskottavuutta. Usein myös kuitenkin muutokset kohti nykypäivää tapahtuvat hitaasti - jäsenyhdistyksissä tapahtuu muutoksia sukupolvien vaihtuessa ja kun muutos on edennyt liiton hallitukseen ja valtuustoon näkyy se vasta sitten käytännössä: liiton julkisessa toiminnassa.

Vakaumuksellisissa asioissa on aina vaara rakastua omaan ajatusmaailmaansa syvästi - uskonnoissa tästä on hyvänä esimerkkinä herätysliikkeet joissa tulkinta eroaa valtavirrasta. Yli kymmenen vuoden aikana olen vapaa-ajattelijana nähnyt vastaavaa - järkiperäisen maailmankatsomuksen yhdistyksessäkin osataan riidellä. Ihannetilanteessa "herätysliike" eriytyy ja ajaa omaa tulkintaansa ja kaikkien resurssit voidaan kohdentaa rakentavaan työhön: oman asiansa edistämiseen. Valitettavasti tämä ei aina toteudu. Vapaa-ajattelijain liitossakin on oma Luther-säätiönsä, osa liitosta jo erotettuna mutta osa myös sisällä jäytäen. Herjausta, panettelua, vääristelyä, nimittelyä - käräjöintejä. Uskon ja toivon että tämä ei suoranaisesti johdu vapaa-ajattelusta itsestään - vaan tietyistä ihmisistä (joista yksi voi olla minä itse) ja osaltaan myös järjestörakenteen monimutkaisuudesta joka takaa ettei ummehtunut ilmapiiri helpolla vaihdu ihmisten mukana. Tietysti olen yrittänyt kyseenalaistaa myös sen, että olenko minä osa ongelmaa ja olisiko aatteen kannalta edullisempaa, etten itse ole mukana. No ainakin viimeisin käräjöinti oli samoilla linjoilla kannallani. Olen nähnyt monen järkevän ihmisen tulevan, väsyvän ja lähtevän. Moni välissä kyllä näki ja voittikin ja vapaa-ajattelu myös, mutta raikkaat tuulet jotka hiipuvat liian pian, eivät riitä tuulettamaan ummehtuneisuutta pois.

Kokemuksia vapaa-ajattelijoista on monenlaisia - vapaa-ajatteluliikkeestä on lähtöisin eroakirkosta.fi joka sekin nyt on ottanut pesäeron ja toimii hyvän ja selkeästi profiloituneen Vakaumusten tasa-arvo ry:n siipien suojissa. Uskonnotonta tapakulttuuria edistävä Pro-Seremoniat -palvelukeskus on sekin kasvanut pitkälti vapaa-ajatteluliikkeen maaperässä. Yritystä on muistakin: et-opetus.fi ja uskonnonvapaus.fi muiden muassa.

Menestystarinoiden tai hyvien yritysten lisäksi on valitettavan paljon aiheetonta katkeruutta ja panettelua kuten ex-puheenjohtaja Erkki Hartikaisen Jumalaton kulttuurilehti. Vapaa-ajattelun lähihistoria -blogi taas on rehellisempää dokumentointia toisen ex-puheenjohtajan Jussi K. Niemelän suulla. Joka tapauksessa mielipiteitä on monia - joista tartun ensiksi Brights Helsinki -blogissa mainittuun: "Uskonnossa ei vapaa-ajattelijoiden riveissä haluta nähdä mitään hyvää tai kääntäen uskonnon väitetään aiheuttavan pelkästään pahaa. Tämä on yleistys, mutta kokemukseni valossa oikeutettu."

Tästä yleistyksestä olen eri mieltä. Tai siis enhän minä voi olla eri mieltä toisten kokemuksista. Mutta oma kokemukseni ei tätä vahvista muuten kuin siltä osin että toki näitäkin löytyy ja vastakkaisia näkemyksiä ja paljon siltä väliltä. En toki tiedä mitä tässä tarkasti ottaen tarkoitetaan - änkyröitä on kyllä ulkoistettavaksi asti liitossa ja osa onkin jo ulkoistettu. En silti näe tuota tilanteeksi jota voisi ajaa paremmaksi - muutos lähtee jäsenyhdistyksistä ja sitä myöten jokaisesta jäsenestä. Sinänsä siis (oikeutettu mutta surullinen) tuskastuminen liittoon varmistaa sen että liitossa on enemmän änkyröitä suhteessa sävyisämpiin ja dialogille valmiimpiin yksilöihin. Mutta huoli on oikeutettu siinä mielessä että lainauksen kaltaisesti ajattelevilla ihmisillä tuntuu olevan enemmän paloa kampanjoida ja jatkaa toimintaa jolloin seurauksena saattaa olla se, että liiton johtoelimet edustavat radikaalimpia mielipiteitä kuin keskiverto jäsenyhdistysläinen. Maltillisille vapaa-ajattelijoilla yhdistystoimintakin on vain yhdistystoimintaa - ei mikään henki ja elämä johon uhrataan kaikki vapaa-aika mikä liikenee. Ainakin oman kokemuksen mukaan liika vapaa-ajatteluun käytetty aika ei ole hyväksi.

"Moraalisesti myös vapaa-ajattelija voi olla täysin turmeltunut yksilö, samoin kuin uskova. Toisin sanoen moraalisuus ei riipu vakaumuksesta, uskosta tai sen puutteesta."

Tämä on tietysti päivänselvyys ja myös välkkyihin tai mihin muuhun ihmisryhmään tahansa sopiva. Tämän tosiseikan unohtuminen tapahtuu useimmiten vakaumusten äärilaidoilla joissa erehtymättömyys kukoistaa ja "väärin ajattelevia" halveksutaan ja väheksytään. Uskovaiset syyttävät minua jumalankieltäjäksi ja ääriateistit kirkon kätyriksi - siinä välissä on turvallista olla. Oma näkökulmani on, että fanaattinen ateismi ei eroa uskonnosta vaikka johtopäätös jumaluuksien olemassaolosta onkin yhtenevä itseni kanssa.

Vapaa-ajattelijoiden suuri ongelma on ehkä liian kapea-alainen rajapinta yhdistäviä asioita: jumaluskon puute. Tuolla rajapinnalla on sitten melkoisesti erilaisia ihmisiä ja ennen kaikkea näkemyksiä vanhoillisimmasta kommunistista oikeistolaiseen ja siltä väliltä. On agnostikkoja jotka eivät missään nimessä halua itseään kutsuttavan ateisteiksi on ateisteja jotka syyttävät agnostikkoja teeskentelijöiksi ja on kaikenlaista muuta. Kun sanojen merkityksistäkään ei päästä yksimielisyyteen niin miten voitaisiin laajempaa etua ajaa. Onpa jopa väitteitä että minä ja muut "pahikset" liitossa haluaisimme syrjiä ateisteja. Itse voisin hyvin esitellä itseni niin ateistiksi, agnostikoksi kuin vapaa-ajattelijaksi, skeptikoksi, brightiksi, (sekulaari)humanistiksi, pakanaksi tai jumalankieltäjäksi. Olennaisinta itselleni on että minulta puuttuu usko jumaluuksiin - en pysty 100% todistamaan jumalien olemassaolemattomuutta mutta enpä pysty gravitaatioteoriaakaan todistamaan suuntaan taikka toiseen. Masokistiksi en kuitenkaan itseäni kutsuisi, sillä en näe itseäni syrjimässä ateisteja - siis itseäni samassa joukossa. Ehkä kuvauksista negatiivinen ateisti olisi minua parhaiten kuvaava - eli todisteet ja syyt uskoa puuttuvat eikä mitään sen enempiä tarvita. Positiivisessa ateismissa vaaditut vahvat todisteet jumalien olemassaoloa vastaan vaikuttavat olevan luonteeltaan sellaisia, etten minä ole sellaisia jaksanut miettiä ja epäilyttää onko syytä miettiäkään. Ainahan todisteet jumalia vastaan voidaan selittää Kaikkivaltiaan superominaisuuksilla pois. Liian helppoa jäädä junnaamaan filosofiseen scheissenjauhantaan, mutta olen siihen liian kärsimätön.

Ensi kesänä on liittokokous jossa taas nähdään liikahtaako vapaa-ajattelun laivan kurssi ja jos liikkuu niin mihin suuntaan. Se on mahdollisuus mutta myös uhka. En tiedä olenko itse ohjaamassa laivaa liittokokouksen jälkeen - vai jäänkö tyrskyjen sekaan - vai uinko autiolle saarelle turvaan hengähtämään. Uskonnottomuuteni ei tarvitse pönkitystä yhdistystoiminnan muodossa - kuten en kaipaa uskonnotonta palloseuraa tai pakanoiden runopiiriä. Mutta toivoisin että uusi sukupolvi tulisi ja ajaisi muutoksen tuulia sisään. Seuraako siitä se, että minä olen etunenässä ulosheitettävien joukossa, on sivuseikka. Sen tiedän että uskonnottomuudesta on tullut "salonkikelpoinen" vaihtoehto. Julkinen ateismi ja uskonnottomien oikeuksien ajaminen on nykyään mahdollista - tekemistä toki riittää tulevillekin sukupolville - ainakin täällä Suomen Raamattuvyöhykkeellä.

Joka tapauksessa minä ainakin toivon brightseille hyvää, myös Vapaa-ajattelijain liitto ry:lle, Humanistiliitolle, Skepsikselle ja VATA:lle ja monille muille jotka kuitenkin näe ottavan askelia karkeasti ottaen samaan suuntaan. Toiset melko eri tavalla ja eri painotuksin mutta kuitenkin yhtä kaikki maailmaa järkiperäisemmäksi muuttaen ja siten hiljalleen uskontojen valta-asemaa murentaen.

Yhteiskunnan olisi jo aika taata kansalaisilleen tasaveroinen kohtelu

Heta Saxell

filosofian maisteri

Helsinki

(Helsingin Sanomat - Mielipide - julkaistu 18.10.2010)

Ajankohtaisen Kakkosen Homoillan kirvoittama keskustelu mm. Helsingin Sanomissa on ollut runsasta. Keskustelussa homoseksuaalien asemasta kirkossa ja oikeudesta parisuhteen siunaamiseen tai kirkolliseen vihkimiseen on unohdettu asian toinen puoli. Lakialoite sukupuolineutraalista avioliitosta ei koske suoraan eikä pelkästään kirkkoa, vaan maallisen yhteiskunnan instituutioita. Samaa sukupuolta olevat voisivat lain tullessa voimaan saada lainvoimaisen siviilivihkimisen kuten se kasvava joukko ihmisiä, joka ei halua tai tarvitse kirkollista siunausta avioliitolleen.

Laki sukupuolineutraalista avioliitosta ei siis suoraan velvoita kirkkoa vihkimään avioliittoon samaa sukupuolta olevia pareja. Koska luterilaisella kirkolla on edelleen erityisasema velvoitteineen ja oikeuksineen suhteessa valtioon, tilanne olisi erikoinen: kirkolla olisi oikeus vihkiä lainvoimaiseen avioliittoon, mutta vakaumukseensa nojaten se kieltäytyisi toimimasta Suomen lakien mukaan.

Naispappeutta vastustettiin aikanaan pitkälti samoin, Raamatusta nousevin periaattein. Luterilainen kirkko kuitenkin katsoi voivansa hyväksyä myös naiset papeiksi. Tämä kuvaa hyvin sitä, kuinka kirkko on joutunut muuttumaan aikojen saatossa muun yhteiskunnan muuttuessa. Silti edelleen on asioita, joissa kirkko haraa muutosta vastaan, kuten kysymys homoseksuaaleista. On ikävää nähdä, kuinka kirkko takertuu tiettyihin seksuaalietiikan kysymyksiin, kun vaikutusvalta muilla alueilla on tainnut jo mennä. Avioerot ja eronneiden uudelleen vihkiminenkin on täytynyt jo hyväksyä.

Raamattuun vetoaminen kertoo yleensä enemmän ihmisestä itsestään ja hänen arvomaailmastaan kuin taustalla olevasta kirjasta. Niin monenlaisia näkemyksiä Raamatulla oikeutetaan. Niinpä Raamattuun vetoaminen esimerkiksi poliittisten näkemysten perusteeksi on vähintäänkin kyseenalaista.

Sekulaarin yhteiskunnan on jo korkea aika taata kaikille kansalaisilleen tasaveroinen kohtelu ja asema lain edessä. Tähän lakialoite nimenomaan pyrkii. Jos kirkko ei halua tähän sitoutua, se on surullista niiden ihmisten kannalta, joille kirkolla on merkitystä henkilökohtaisessa elämässä.

Lakialoitteessa on kysymys tasa-arvosta

Heta Saxell

Filosofian maisteri

Helsinki

(Helsingin Sanomat - Mielipide - julkaistu 17.3.2010)

Kansanedustaja ja kristillisdemokraattien puheenjohtaja Päivi Räsänen vastustaa kirjoituksessaan HS 16.3.2010 sukupuolineutraalia avioliittolakia, josta eduskunnassa on tehty lakialoite. Räsänen sekoittaa perusteluissaan moniavioisuuden, sukupuolineutraalin avioliiton ja kristillisen näkemyksen avioliitosta. Räsänen kysyy mitä sukupuolineutraalin avioliiton kannattajat lopulta tavoittelevat. Hänen mielestään parisuhteen rekisteröinnin tulisi jo riittää samaa sukupuolta oleville pareille. Räsänen haluaa siis määritellä, mitkä oikeudet riittävät tietyille ihmisryhmille. Ilmeisesti hänen mielestään samanarvoinen kohtelu lain edessä ei ole tarpeellista osalle ihmisiä. Vastaavasti voi kysyä, keneltä sukupuolineutraalin avioliittolain hyväksyminen olisi pois? Toteutuessaan laki toisi lisää oikeuksia, ei rajaisi niitä nykykäytännön mukaan.

Oudosti Räsänen myös näkee uuden avioliittolain suunnittelun hyökkäykseksi kirkkoja kohtaan. Suomessa ei teoriassa enää ole valtion kirkkoa vaikka se käytännössä usein siltä vaikuttaakin. Uskonnonvapauden nimissä valtio ei voi puuttua kirkon sisäisiin opillisiin kysymyksiin. Kirkon opista ja sen tulkinnasta on kysymys keskustelussa, voiko samaa sukupuolta olevien parisuhdetta siunata kirkossa. Suomen valtion lait velvoittavat toki myös kirkkoja esimerkiksi kieltämällä sukupuolen perusteella tapahtuvan syrjinnän. Sen sijaan kirkko voi vapaasti itse päättää opillisista kysymyksistään kuten keitä vihitään avioliittoon. Lakialoite ei ole hyökkäys kirkkoja kohtaan, se on aloite, jolla pyritään takaamaan tasa-arvoinen kohtelu kaikille ihmisille, jotka haluavat virallistaa parisuhteensa.

Samaa sukupuolta olevien parisuhdetta ei voi verrata moniavioisuuteen, kyse on eri asioista. Siviilivihkimyksen mahdollistaminen valtion taholta samaa sukupuolta oleville ei pakota kirkkoja seuraamaan perässä. Kirkon linjasta päättävät sen jäsenet. On eri asia, jos jäsenistön enemmistön mielipiteet ovat ristiriidassa kirkon virallisen linjan kanssa. Kirkolla on monia ongelmia ratkaistavanaan, mutta on täysin tarpeetonta nähdä, että maallisen yhteiskunnan säätämät lait ja tasa-arvoisen kohtelun takaaminen kansalaisille olisi uhka tai hyökkäys kirkkoa kohtaan.

Suvaitsevaisuus on kaksisuuntainen ilmiö

E.K. Virtanen

Yleensä kun puhutaan fundamentalismista, tarkoitetaan sillä uskonnollista, useimmiten islamilaista ääritulkintaa pyhistä opeista. Fundamentalisti tulkitsee omia opinkappaleitaan ehdoitta ja vaatii, että muidenkin on samoja oppeja noudatettava yhtä ehdottomasti. Ääritapauksissa ollaan valmiita riistämään yksilön vapaus, identiteetti ja jopa henki, mikäli hän ei ole suostuvainen opinkappaleiden ehdottomaan noudattamiseen.

Fundamentalismia voi kuitenkin esiintyä kaikkialla. Se, että itse toimii tietyn kaavan mukaan ja vaatii muita toimimaan täsmälleen samoin, on fundamentalismia. Kasvissyöjä, joka vaatii kaikkia muitakin noudattamaan omaa ruokavaliotaan, on fundamentalisti siinä missä ääri-islamilainen, joka vaatii muita noudattamaan Koraanin oppeja ehdoitta. Ihminen, joka vaatii muita kasvattamaan lapsensa samoin opein ja säännöin kuin hän itse on tehnyt, on fundamentalisti. Uskonnoton henkilö, joka vaatii muita olemaan yhtä uskonnottomia kuin hän itse, on fundamentalisti.

Vaimoni sanoi kerran: "Kukaan ei voi aina elää kuten itse opettaa." Se oli kuin suoraan jostain elämän filosofiaa käsittelevästä kirjasta. Mielestäni lausahdus oli hieno ja se meidän kaikkien olisi syytä muistaa.

Uskonnoton, joka vaatii ettei kouluissa saisi olla tiloja hiljentymiseen ja rukoilemiseen, on fundamentalisti. Järkisyillä tällaista tilaa ei voine kieltää, kukapa ei aina toisinaan haluaisi hiljentyä. Ei siihen uskontoa tai jumalia tarvitse, jokainen voi hiljentyä omalla tavallaan. Siinä missä uskonnoton käyttää tilaa ainoastaan rauhoittumiseen voivat uskonnolliset ihmiset käyttää sitä rukoilemiseen. Tämä on toteutettavissa niin, ettei kenenkään tapa rauhoittua häiriinny. Uskonnotonta tuskin häiritsee, jos uskovainen ristii kätensä ja lausuu mielessään rukouksen. Tosin uskovaisen on muistettava, ettei hänen rukoilemisensa saa häiritä muita uskontoja edustavia tai uskonnottomia.

Maailma on nykyään hektinen ja äänekäs. Ihmisillä ei ole aikaa hiljentyä kuten ennen. Maailma ei hiljene viikonloppuisin, juhlapyhätkin menettävät alinomaa merkitystään. Ei ole tavatonta, että ihmiset ovat töissä jopa jouluna. Näillä ihmisillä ei ole sitä rauhoittumisen mahdollisuutta, mikä ihmisillä oli vielä pari vuosikymmentä sitten. Ihminen tarvitsee rauhaa ja se on jostain saatava. Kukaan ei kestä loputtomiin ilman mahdollisuutta rauhoittua.

Luokkien oppilasmäärät kasvavat, samassa luokassa saattaa olla lukuisia eri kulttuurien edustajia, opettajat tasapainoilevat kaikkien kanssa ja oppilaatkin väistämättä stressaantuvat. Mielestäni kouluissa voisi olla tilat oppilaille ja opettajille, joissa ei puhuta, ollaan vain hiljaa ja annetaan jokaisen rauhoittua kuten itse haluaa.

Suvaitsevaisuuden puolesta on helppo puhua, mutta sitä on kuitenkin vaikea itse toteuttaa, ellei ole valmis asettamaan itseään samalle viivalle kuin muut. Tämä koskee kaikkia, niin uskovaisia kuin uskonnottomiakin.

Miten The Brights eroaa vapaa-ajattelijoista?

Jussi K. Niemelä

Toimiessani vuosina 2008-2010 Vapaa-ajattelijain liitto ry:n puheenjohtajana pyrin ystäväni Tapani Hietaniemen kanssa määrätietoisesti muuttamaan liittoa länsimaisempaan suuntaan. Kommunistit eivät siitä pitäneet. Vapaa-ajattelijain liitto ry:n historiasta johtuen liike nojaa vielä vahvasti tieteelliseen ateismiin ja/tai dogmaattiseen materialismiin (marxismileninismiin). Tällainen metafyysinen dogmaattisuus ei mielestäni mitenkään eroa uskonnollisuudesta.

The Brights edustaa myös lähtökohtaisesti vapaa-ajattelijoita paljon dialogihakuisempaa ja pehmeämpää lähestymistapaa vakaumusten erojen aiheuttamiin ongelmiin. Vapaa-ajattelijain ohjelma ja toiminta ovat edelleen paikoitellen suorastaan uskonnonvastaisia, erityisesti kristinuskoa vapaa-ajattelijaliike pyrkii toistuvasti demonisoimaan, vaikka kristinusko nykymuodossaan on jo hyvin maallinen ilmiö.

Uskonnossa ei vapaa-ajattelijoiden riveissä haluta nähdä mitään hyvää tai kääntäen uskonnon väitetään aiheuttavan pelkästään pahaa. Tämä on yleistys, mutta kokemukseni valossa oikeutettu. Toki kristinuskon hegemonia-asema aiheuttaa edelleen tasa-arvo-ongelmia yhteiskunnassamme, mutta näiden ongelmien ratkaisemisessa jyrkkä vastakkainasettelu ei ole nähdäkseni kovin hedelmällinen lähestymistapa.

Me brightit emme ajattele vakaumusten tasa-arvosta niin yksioikoisesti kuin vapaa-ajattelijat. Uskonnoissa on myös paljon hyvää eikä yliluonnolliseen uskominen itsessään tietenkään tee ihmisestä sen parempaa tai huonompaa kuin se, ettei yliluonnolliseen usko.

Moraalisesti myös vapaa-ajattelija voi olla täysin turmeltunut yksilö, samoin kuin uskova. Toisin sanoen moraalisuus ei riipu vakaumuksesta, uskosta tai sen puutteesta.

Uskominen ei myöskään ole typeryyttä tai tietämättömyyttä. Bright (välkky) ei merkitse sitä, että pitäisimme itseämme jollakin tapaa erityisen fiksuina. Brightin vastakohta ei ole dim, typerä, vaan super, jonka voisi kääntää vaikkapa ylikseksi (myönnän, että termi on huono). Super uskoo yliluonnolliseen, kun taas bright ei. Bright nojaa luonnontieteelliseen maailmankuvaan ja tietoteoreettiseen naturalismiin, joka muuttuu jos ja kun luonnontieteessä teoriat täsmentyvät kokeellisen metodin myötä.

Uskonnotkaan eivät ole muuttumattomia, mutta niiden perusoletus yliluonnollisista toimijoista on usein noussut dogmin asemaan. Tätä kritisoimme ja kritisoimme yhtä painokkaasti myös tiedettä tai tieteellistä ateismia, joka on nostanut itsensä dogmin asemaan. Dogmaattisuuden pitäisi olla vapaan ajattelun vastakohta, mutta itse asiassa vapaa-ajattelijat ovat usein huomattavasti dogmaattisempia kuin maltilliset teistit.

Toinen merkittävä tekijä, joka erottaa meidät vapaa-ajattelijoista, on se, ettemme edes halua järjestäytyä. Bright voi olla ilman kuulumista mihinkään järjestöön. Oikeastaan kokemusteni valossa voin todeta, että Vapaa-ajattelijain liitto ry:n äärimmäisen vanhoillinen ja kankea järjestörakenne (liittokokous, liittovaltuusto, liittohallitus, jäsenjärjestöt) aiheuttaa suunnattomasti turhaa byrokratiaa sekä valtataistelua ja näin suorastaan haittaa toimimista uskonnottoman maailmankuvan puolesta. Liiton vuodesta toiseen jatkuvat sisäiset kahnaukset vähentävät yksilöiden toimintamotivaatiota ja pahimmassa tapauksessa vievät sen kokonaan. Näin kävi myös minulle. Erosin Vapaa-ajattelijain liitto ry:n puheenjohtajan paikalta marraskuussa.

Brights ei puhu kenenkään suulla eikä edusta ketään. Jokainen meistä edustaa itseään, brights on vain löysä kattotermi sille, miten määrittelemme itsemme vakaumusten kentässä. Pyrkimyksemme on siis rauhanomaiseen rinnakkaiseloon eri vakaumusten välillä, mutta toki lähdemme mielellämme myös kriittiseen ja rakentavaan dialogiin.

Uskonnottomien asema Suomessa on edelleen heikko, joten meitäkin tarvitaan. Meiltä ei kannata odottaa virallisia kannanottoja tai lausuntoja, kuten Vapaa-ajattelijain liitto ry:ltä, mutta sen sijaan epävirallisesti tulemme tällä blogilla ottamaan kantaa aina kun se on tarpeen. Kommentoimme myös mielellämme julkisuudessa aihepiiriin liittyviä asioita.

Julkaisemme lähiaikoina myös kirjallisuutta, jossa vakaumusten eroja pohditaan siten, että vapaa-ajattelun, uusateismin ja brightsin yhtäläisyydet sekä erot käyvät selviksi. Tämän vuoden aikana on tulossa kaksi aiheeseen liittyvää teosta, joista lähemmin käsillä olevaan aihepiiriin tarttuu toimittamani esseekokoelma Mitä uusateismi tarkoittaa? (Savukeidas). Sitä ennen ja sen jälkeen samoja aiheita tullaan käsittelemään tällä blogilla. Vierailevat kirjoittajat ovat tervetulleita.

Uskonnonvapaus on myös velvollisuus kunnioittaa

Nora Luoto:

Olen ateisti. Tämä ei ole uutinen teille eikä se ole enää uutinen täälläkään. Lukuisten yleisönosastokirjoitusten ja muiden lehtiartikkeleiden myötä uskonnottomuuteni ja ajatusmaailmani on tullut tutuksi myös raamattuvyöhykkeellä. Tämä kaikki on saanut aikaan reaktioita, joita osasin odottaa, mutta jotka silti tuntuvat uskomattomilta nykyisessä tasa-arvoon tähtäävässä yhteiskunnassa. Raamattuvyöhykkeellä uskonnottomuus on asia, josta ei saa puhua. Sitä ei yleisesti pidetä yhtä oikeana maailmankatsomuksena kuin uskonnollista. Uskonnottoman näkemyksiä saati oikeuksia ei kunnioiteta samalla tavalla kuin uskovien tai tapauskovien, vaan ajatellaan, että ”taas tuo ateisti meuhkaa turhasta”.

Postilaatikon kautta on helppo kertoa, että olet väärässä. Omaani on päätynyt vaikka mitä. Kerran se oli tukittu täyteen Vartiotorneja ja Herätkää! – lehtiä. Eräs nainen on ottanut sydämen asiakseen uskonnottomuuteni. Hänellä on tapana vastata postilaatikkoni kautta aina, kun kirjoitan paikallislehden yleisönosastolle. Juttuni ruokarukoiluttamisesta ja lasten uskonnonvapaudesta sai hänet tuomaan minulle artikkelin lapsen uskosta ja sen tuomasta turvallisuuden tunteesta. Hän on myös henkilökohtaisesti kertonut minulle rukoilevansa puolestani, koska jeesus rakastaa minuakin kaikesta huolimatta. Tämän naisen jatkuvan huolenpidon lisäksi on muita satunnaisia ihmisiä, jotka yrittävät minut pelastaa. Kuten huolestunut mies, joka lähetti kattavan paketin antikristuksesta, pedon merkistä, kristuksen paluusta ja jumalan suunnitelmasta ihmiskunnan suhteen.

Nostettuani esille päivähoidossa ja kouluissa tapahtuvan ruokarukoiluttamisen huomasin, että kaikki entiset hyvänpäiväntutut eivät enää tervehdi. Ruokarukoiluttaminen oli mukana noin vuosi sitten esitetyssä paikallisessa revyyssäkin – ei mitenkään imartelevaan sävyyn minun kannaltani. Olen joskus harkinnut kaupunginvaltuustoon pyrkimistä, mutta sen jälkeen kun mielipiteeni tulivat yleiseen tietoon, minun annettiin ymmärtää, että turha edes yrittää. Pikkujuttujahan nämä ovat verrattuna siihen, mitä muualla maailmassa tapahtuu. On kuitenkin käsittämätöntä, että asenteet Suomessa ovat vielä sellaiset, ettei tietyistä asioista saisi edes puhua. Aiemmin mainitsemani nainen asuu naapurissani. Jokainen tyylillään, mutta ei minulle silti tulisi mieleenkään viedä hänen postilaatikkoonsa papereita siitä, ettei jumalaa ole. Asioista saa olla eri mieltä, mutta kaiken perustana on oltava toisen ihmisen ja hänen mielipiteidensä kunnioittaminen.

Minusta ilmestyi alkuvuodesta paikallislehdessä henkilökuva, joka keskittyi pääasiassa vapaa-ajatteluun ja uskonnottomuuteen. Otsikko oli yliampuvasti, mutta myyvästi ”Vielä häntä ei ole poltettu roviolla”. Itse jutussa minua kutsuttiin Kristiinankaupungin ulkopuolisimmaksi asukkaaksi. Toimittaja oli kanssani samoilla linjoilla maailmankatsomuksellisesti, mutta hänen sanavalintansa ja artikkelin näkökulma kertovat raamattuvyöhykkeellä vallitsevasta ajattelutavasta ja ennakkoluuloista. Toiset kutsuvat niitä perinteiksi, minä kutsun niitä syrjinnäksi ja epätasa-arvoiseksi kohteluksi.

Jokaisella on uskonnon ja omantunnon vapaus. Uskonnon ja omantunnon vapauteen sisältyy oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus ja oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen. Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan uskonnon tai vakaumuksen perusteella. Rivien välistä voi löytää myös velvollisuuden kunnioittaa muiden katsomusta. Itse asiassa sen voisi lisätä Suomen perustuslakiin: ”Jokainen on velvollinen kunnioittamaan muiden vakaumusta ja kohtelemaan muita tasa-arvoisesti riippumatta maailmankatsomuksesta.” Kuulostaa itsestäänselvyydeltä. Sitä se ei ole.

Tapauskova on hällävälisti

Nora Luoto:

"Tapakristitty on sellainen uskonnollisen yhteisön jäsen, jonka katsotaan kuuluvan yhteisöön lähinnä tottumuksen tai yhteiskunnan perinteen takia. Suomessa valtaosa kansasta kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Tapauskovat eivät ota juurikaan osaa seurakunnan tilaisuuksiin tai yhteisölliseen uskonnon harjoittamiseen. Kirkon jäsenyyden nähdään olevan tarpeellinen lähinnä perinteisten ristiäisten, häiden ja hautajaisten osalta."

Tällä hetkellä evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluu vajaa 80 prosenttia suomalaisista. Pieni osa heistä on aktiiviseurakuntalaisia, jotka osallistuvat uskonnollisiin tilaisuuksiin, rukoilevat ja uskovat jumalaan kuten kirkko opettaa. Loput uskovat jumalaan eri tavalla, epäilevät jumalan olemassaoloa tai eivät usko jumalaan ollenkaan. Suurimman ryhmän muodostavat perusseurakuntalaiset, joilla tärkein kirkkoon kuulumisen syy on syntymän, avioliiton ja kuoleman yhteydessä pidettävä kirkollinen toimitus. Vuonna 2008 kirkon tutkimuskeskuksen tekemän kyselyn mukaan vain 7 prosenttia liittyi kirkkoon uskon selkiytymisen takia. Lähes puolet, 49 prosenttia, liittyivät kirkkoon kummiksi pyytämisen, rippikoulun, kirkkohäiden tai kuoleman läheisyyden takia. Muita liittymisen syitä olivat muun muassa yhteisöllisyyden kaipuu, siirtyminen toisesta uskonnollisesta yhteisöstä ja tuki kirkon arvoille ja työlle. Vain harva saa itse valita liittyykö kirkkoon vai ei, koska heidät kastetaan seurakunnan jäseniksi. Jäsenyyden säilyttämisen ja kirkkoon liittymisen syyt ovat kuitenkin useimmilla samat - kirkolliset toimitukset. 

Olin kesällä häissä, joissa pappi kertoi avioliitosta ja piti perinteisen "Suurin niistä on rakkaus" -puheen. Lopuksi hän totesi, että ihminen on tyhmä, jos luulee voivansa itse vaikuttaa elämäänsä tai onnellisuuteensa. Vain uskomalla ja luottamalla jumalaan selviää elämässä. Jälkeenpäin sain kuulla, että hän oli vaihtanut yhden morsiamelle rakkaan virren, koska se ei ollut tarpeeksi uskonnollinen. Ihminen saa nimen, toimii kummina, menee naimisiin ja kuolee ilman pappia tai kirkollista toimitusta. Väitän, että ilman edellisiä juhlasta saadaan persoonallisempi ja enemmän juhlaväen näköinen eikä kenenkään tarvitse vaivaantua puheen muuttumisesta saarnaksi.

Jumalusko on pitkään ollut itsestäänselvyys ja kirkkoon on kuuluttu, koska niin on aina tehty. Tämä asenne on muuttumassa; kirkosta eronneiden määrä kasvaa samalla kun kastettujen määrä vähenee. Kirkkoon ei kuuluta enää pelkästään sen vuoksi, että se olisi hyvä perinne tai "kunnon kansalaisen velvollisuus". Muutos on kuitenkin hidasta ja suurin osa suomalaisista kuuluu edelleen tapauskoviin perusseurakuntalaisiin ylläpitäen yhden uskonnon valta-asemaa, vaikka eivät itse uskoisi sen edustamiin oppeihin. Itse asiassa tapauskova käsitteenä on harhaanjohtava. Eivät he välttämättä edes usko tavan vuoksi, kuuluvat vain tottumuksesta uskonnolliseen yhteisöön. Kutsun heitä hällävälisteiksi, joiden ajatusmaailmaa tekisi mieli ravistella kaksin käsin. Uskonnon ei pitäisi olla kuin vaate, johon voi pukeutua silloin kun huvittaa. Uskonnottomiakin on syytetty hälläväliä-asenteesta, mutta tuskin kukaan muu välittää esimerkiksi katsomusten tasa-arvosta yhtä paljon kuin me. 

Jos ihminen uskoo jumalaan ja haluaa harjoittaa uskoaan aktiivisesti, antaa seurakuntaan kuuluminen hänelle varmasti paljon. Entä sitten, kun kirkkoon kuulutaan vain tavan vuoksi? Tällaiseen yhteisöön kuuluminen ilman uskoa on pelkkä opittu tapa, eikä sillä ole sisältöä tai arvoa. Tapauskovaisuus on vain uskonnon kuori, väljähtänyt versio. Kirkko ei ole koko kansan pitopalvelu, joka järjestää elämän tärkeimpien tapahtumien yhteydessä juhlat, vaikka suurin osa seurakuntalaisista sen sellaiseksi mieltääkin. Jos valittavina ovat kirkolliset toimitukset ja vanhat tavat tai rehellisyys itselleen ja omalle maailmankatsomukselleen, ei valinnan pitäisi olla kovin vaikea. Mihinkään ei pidä uskoa vain koska on yksinkertaisesti kuullut sen, koska se on kulkenut sukupolvelta toiselle. Ei ole "ihan sama" onko uskonnollisen yhteisön jäsen. Kirkkoon kuulumalla ihminen edustaa kirkkoa ja hänen tulisi ainakin pääpiirteittäin olla samaa mieltä uskonnon oppien kanssa. Ahdasmielisiä, maailmankatsomusta rajoittavia mielipiteitä ei ole pakko hyväksyä, ihminen voi valita. Ja kaikista tärkeintä - itse voi myös ajatella.  

Uskonnottoman asema koulussa

Nora Luoto:

Lapsi aloittaa koulun. Hänelle ei missään vaiheessa kerrota ruokarukoiluun osallistumisen olevan vapaaehtoista. On aika siirtyä syömään, lapsi päättää laskea vielä viimeisen laskun loppuun, jolloin opettaja sanoo: "Lopeta jo laskeminen ja nouse rukoilemaan. Koko luokka odottaa sinua, ethän halua meidän myöhästyvän ruokailusta." Koulun mukaan tämä "toiminta on yhteisöllistä, leikinomaista ja huumorintäyteistä". Saman koulun henkilökunnan mukaan "hiljentyminen ja rauhoittuminen oman opettajan johdolla ennen ruokasaliin siirtymistä on mielletty siirtymäriitiksi, johon ei liity minkäänlaista pakottamista, vaan osallistuminen on täysin vapaaehtoista". Tämä lapsi on oikeasti olemassa, hän käy kyseistä koulua. Kouluun viittaavat kommentit ovat vastineesta Vapaa-ajattelijain liiton ruokarukoiluttamisesta tekemään kanteluun. Vain joitain vuosia sitten samassa koulussa laitettiin kaksi oppilasta välinevarastoon ruokarukouksen ajaksi. Uskonnontuntien ajan nämä oppilaat kuluttivat aikaansa käytävillä tai kirjastossa. Koulun vastineen mukaan "oppilasta ei jätetä yksin eikä yhteisön ulkopuolelle, vaan tilanteen mukaan järjestetään korvaavaa toimintaa".

Aluehallintovirasto toteaa päätöksessään ruokarukouksen olevan uskonnonharjoittamista, joka voidaan jatkossakin sisällyttää perusopetuksen päiväohjelmaan oman uskonnon opettamisena. Rukoileminen opettajan johdolla sallitaan, mutta siihen ei velvoiteta. On siis täysin koulun henkilökunnan oman ymmärryksen varassa kuinka oppilaiden tasa-arvoinen kohtelu toteutetaan. Aluehallintovirasto suhtautuu asiaan sinisilmäisesti ja välinpitämättömästi luottaessaan koulujen "oikein toimimiseen". Käytäntö kun valitettavan usein eroaa hienoista periaatteista. Uskonnottomille vanhemmille ei anneta muuta vaihtoehtoa kuin pyytää opettajaa erottamaan lapsensa ryhmästä usean kerran päivässä ja osallistumaan siihen "mielekkääseen, korvaavaan toimintaan". Näin kunnioitetaan kaikkien vakaumusta, asettamalla vanhemmat sietämättömään tilanteeseen erottaa oma lapsi muista. Tämä ei kasvata lapsissa suvaitsevaisuutta tai ryhmähenkeä. Aluehallintoviraston ei tarvitsisi luopua kuin kahdesta sanasta; opettajan johdolla. Ruokarukoukseen tulee antaa mahdollisuus, mutta kun se tapahtuu opettajan johdolla, aiheuttaa se syrjintää ja epätasa-arvoista kohtelua.

Kouluissa vedotaan usein myös perinteisiin ja enemmistöön. Perinteet ja muut vanhat tavat sietävät jäädä historiaan, jos ne eivät sovellu nykyisen yhteiskunnan tasa-arvon tavoittelemiseen. Entä sitten, jos enemmistö oppilaista olisi muslimeja? Euroopan Unionin perusoikeuskirjan, YK:n ihmisoikeusjulistuksen, Unicefin lapsen oikeuksien julistuksen ja Suomen perustuslain mukaan jokaisella on oikeus uskonnonvapauteen. Ei niissä enemmistöistä puhuta. Aluehallintoviraston keskittyessä vain positiivisen uskonnonvapauden toteutumiseen se antaa koulun henkilökunnalle vapauden tulkita ja toteuttaa lakeja ja säännöksiä ihan miten sattuu. Opettajan johdolla tapahtuvasta ruokarukoilemisesta luopumisen lisäksi aluehallintovirastojen tulisi ohjeistaa kouluja selkeillä säännöillä ja seurata niiden noudattamista. Sen sijaan sille näyttää riittävän muutama rivi mustaa valkoisella; koulun henkilökunnan selvitys, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Näin ollen paitsi pienille lapsille, myös aluehallintovirastolle opettaja on auktoriteetti, jota ei kyseenalaisteta.

Poikani aloittaa syksyllä esikoulun. Hän on ryhmänsä ainoa, joka ei kuulu kirkkoon. Mennessään ala-asteelle hän tulee todennäköisesti olemaan lähes sadan oppilaan koulussa ainoa uskontokuntaan kuulumaton. Elämänkatsomustiedon opetuksesta en edes haaveile. Uskonnottomien oikeudet ovat valtakunnallisestikin vielä suuri ongelma, Pohjanmaalla käsitettä ei edes tunneta. Jos erehdyt raamattuvyöhykkeellä puolustamaan näitä oikeuksia, saattaa sinulle käydä kuten minulle. Paikallinen pappi haukkuu tyhmäksi. Tutut, jotka ennen pysähtyivät vaihtamaan kuulumisia, eivät enää edes tervehdi. Sinua yritetään jopa käännyttää. Tämä on kuitenkin pieni hinta, jonka mielelläni maksan, jos saan keskustelua aikaiseksi. Muutokseen on vielä pitkä matka, mutta se ei ole mahdollinen, jos kukaan ei nosta asiaa esille. Siksi kannustan siihen kaikkia, erityisesti täällä Pohjanmaalla - tapauskovaisuuden, perinteiden ja enemmistön kannan kasvattamassa viidakossa.

Lasten uskonnonvapauden puolesta

Nora Luoto:

Euroopan Unionin Perusoikeuskirjan 10. Artikla: "Jokaisella on oikeus uskonnonvapauteen."

Yhdistyneiden Kansakuntien Ihmisoikeusjulistuksen 18. Artikla: "Kaikilla henkilöillä on ajatuksen, omantunnon ja uskonnon vapaus."

Unicefin Lapsen oikeuksien julistuksen 14. kohta: "Lapsella on oikeus ajatuksen-, omantunnon- ja uskonnonvapauteen."

Kuinka näitä edistää esimerkiksi kirkon lapsikaste?

Kuitenkin:

Euroopan Unioinin 14. Artikla: "Vanhemmilla on oikeus varmistaa lapsilleen omien uskonnollisten, aatteellisten ja kasvatuksellisten vakaumustensa mukainen kasvatus ja opetus."

Unicefin Lapsen oikeuksien julistuksen 14. kohta jatkuu näin: "Valtion tulee kunnioittaa vanhempien lapselle antamaa ohjausta tämän oikeuden (uskonnon- ja omantunnonvapaus) käyttämisessä."

Tämä on ristiriitaista.

Suomen Perustuslain 11 §: "Jokaisella on uskonnon ja omantunnon vapaus. Uskonnon ja omantunnon vapauteen sisältyy oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus ja oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen."

Päiväkodeissa ja kouluissa tapahtuva ruokarukoiluttaminen edistää tämän suhteen vain positiivista uskonnonvapautta, ei negatiivista, johon myös jokaisella on oikeus. (Positiivinen uskonnonvapaus tarkoittaa vapautta oman uskonnon harjoittamiseen. Siihen kuuluu mm. vapaus rukouksiin, omiin rituaaleihin sekä yksin että ryhmässä, oman uskonnollisen tai muun vakaumuksellisen kannan ilmaisemiseen ja vapaus kasvattaa lapsensa oman vakaumuksensa mukaisesti.Negatiivinen uskonnonvapaus on vapautta uskonnosta, vapautta olla osallistumatta mihinkään uskonnonharjoitukseen ja kuulumatta mihinkään uskonnolliseen järjestöön.)

Yhdistyneiden Kansakuntien Ihmisoikeusjulistuksen 26. Artikla, kohta 2: "Opetuksen on pyrittävä ihmishengen täyteen kehittämiseen sekä ihmisoikeuksien ja perusvapauksien kunnioittamisen vahvistamiseen. Sen on edistettävä ymmärtämystä, suvaitsevaisuutta ja ystävyyttä kaikkien kansakuntien ja kaikkien rotu- ja uskontoryhmien kesken."

Unicefin Lasten oikeuksien Periaate 10: "Lasta tulee suojella sellaisilta toiminnoilta, jotka saattavat kasvattaa hänessä taipumuksia rodulliseen, uskonnolliseen tai muunlaiseen syrjintään. Häntä on kasvatettava ymmärtämykseen, suvaitsevaisuuteen, kansojen välisen ystävyyden, rauhan ja yleismaailmallisen veljeyden hengessä sekä täysin tietäen, että hänen tarmonsa ja kykynsä olisi saatettava palvelemaan hänen lähimmäisiään." Miten näitä edistää koulujen nykyinen uskonnonopetus, jossa lapset jaetaan uskonnontuntien ajaksi ryhmiin perheensä uskonnollisen tai uskonnottoman vakaumuksen perusteella?

Kehoitan kaikkia miettimään lasten oikeuksia sekä toimimaan niiden toteutumisen puolesta. Lapsi itse ei välttämättä osaa pitää kiinni oikeuksistaan, se on meidän tehtävämme. Katsomusten tasa-arvon ja lasten uskonnonvapauden tulee toteutua päiväkoti- ja koulumaailmasta alkaen.

Keitä me olemme, miksi tämä blogi on perustettu?

Koska parempaakaan sanaa ei ole, meitä voi kutsua brighteiksi, välkyiksi. Bright voi olla ateisti, agnostikko, igteisti, uskonnoton, kuka tahansa, joka ei usko yliluonnollisiin asioihin ja toimijoihin, jumaliin, enkeleihin, vetehisiin, maahisiin, kummituksiin.

Maailmankuvamme on naturalistinen ja se perustuu luonnontieteisiin sekä todisteisiin. Suhtaudumme kriittisesti menneisyyden mytologisiin kertomuksiin, joita esitetään historiallisina totuuksina. Edustamme tieteellisrationaalista ajattelua dogmaattisen ja kritiikittömän ajattelun vastapainona.

Moraalikäsityksemme on sekulaarihumanistinen. Moraali ei tarvitse perustelukseen yliluonnollista auktoriteettia tai pyhiä kirjoituksia. Ihminen on sosiaalinen laji, jonka yhteisöelämälle moraali on välttämätöntä. Se on ihmisen synnynnäinen ominaisuus, jota oppiminen tukee ja syventää. Olemme rauhantahtoisia, suvaitsevaisia, empaattisia ja hyväntahtoisia ihmisiä ja haluamme edistää ihmisten sekä muun luonnon välistä rauhanomaista rinnakkaiseloa.

Yhteiskunnallisena tavoitteenamme on molempien valtionkirkkojen erityisaseman purkaminen eli sekulaari valtio. Tavoitteemme ja toimintamme nojaavat edellä mainittuun luonnontieteisiin perustuvaan naturalistiseen maailmankuvaan sekä sen edistämiseen.

Tavoitteenamme on myös uskonnonopetuksen poistaminen kouluista, päivähoidosta sekä valtion yliopistoista. Vain siten vakaumusten tasa-arvo ja laaja uskonnonvapaus toteutuu.

Haluamme harjoittaa ystävällistä ja asiallista vuoropuhelua kaikkien vakaumusyhteisöjen, niin uskonnottomien kuin uskonnollisten välillä. Toisaalta haluamme myös tehdän selvän rajanvedon suomalaisen vapaa-ajatteluliikkeen perinteikkääseen edustajaan, Vapaa-ajattelijain Liittoon. Historiansa ja toimintakulttuurinsa takia se ei pysty edistämään sellaista keskustelua ja yhteiskunnallista muutosta, joihin itse haluamme panostaa.