Miksi uskonnoton on hankala valittaja?

Nora Luoto

Ennen kuin poikani aloitti ala-asteen, sovin luokanopettajan ja rehtorin kanssa joistakin käytännön asioista. Kuten siitä, että hän ei osallistuisi seurakunnan järjestämiin aamunavauksiin, joita on noin kerran kuussa. Ensimmäinen tällainen aamuhartaus koitti ja poikani osallistui siihen, koska opettaja oli omien sanojensa mukaan kokonaan unohtanut.

Syyskuun alussa uutisoitiin erään helsinkiläiskoulun järjestämästä pakollisesta muslimijuhlasta. Koulussa vietetään monikulttuurista juhlavuotta. Vastavuoroisesti joulujuhlan alussa esitettävä kristillinen joulukuvaelma on pakollinen kaikille oppilaille, myös muslimeille. Miksi uutiskynnystä ei puolestaan ylitä se, että uskonnottomien perheiden lapsien on ollut pakko osallistua uskonnollisiin aamuhartauksiin, kirkossa käynteihin ja ruokarukouksiin? Tätä ei ole tapahtunut vain yhdessä koulussa, vaan koko maassa. Tätä ei ole tapahtunut vain juhlavuotena, vaan joka päivä.

Poikani on koko ala-asteella ainoa, joka opiskelee elämänkatsomustietoa; opetan häntä itse kotona. "Kaikki kuuluu kirkkoon! Toi ET on ihan kakka juttu! Miksi sä aina lintsaat uskonnontunnilta?" Näin luokkakaverit ovat suhtautuneet asiaan. Juttelimme tästä opettajan kanssa ja opettaja puolestaan jutteli oppilaiden kanssa: "Keskustelimme elämänkatsomustiedosta luokan kanssa. Toivottavasti nyt ymmärrys lisääntyi." Ihan oikeastiko (tapa)uskovien perheissä ei ollenkaan jutella erilaisista maailmankatsomuksista? Kenen vastuulla se sitten muka on, että lapsista kasvaisi kaikkien tasa-arvoista kohtelua kannattavia ja erilaisuutta hyväksyviä aikuisia. 

Erään kirkkoon kuuluvan ystäväni mukaan heillä ” ei ole koskaan sen kummemmin puhuttu mistään uskonnoista ja niistä asioista, eivät ole kyllä kyseenalaistaneet silti ketään muutakaan siitä kuka uskoo ja kuka ei ja kuka mihinkin. Hyväksyvät siitä huolimatta erilaisuutta ja tasa-arvoa. Ehkä joskus asiat vaan hyväksytään ilman sen kummempaa kyseenalaistamista”. Saa uskoa tai olla uskomatta, mutta kyllä ”uskonnoista ja niistä asioista” pitäisi puhua lasten kanssa avoimesti oli vanhempien maailmankatsomus millainen tahansa. Lapsille tulisi antaa mahdollisuus kyseenalaistaa ja muodostaa oma käsityksensä, vaikka se eroaisi vanhempien kannasta. ”Hyväksyvät siitä huolimatta erilaisuutta ja tasa-arvoa.” Niinhän sitä luulisi, mutta juuri tietämättömyyttään ovat poikanikin luokkakaverit hänelle huudelleet.

Ateismi ei ole uskonto, mutta joskus toivon, että olisi, koska silloin sitä ehkä pidettäisiin samanarvoisena muiden katsomusten kanssa. Uskonnottoman on pakko olla vähän hankala ja alleviivata omaa katsomustaan, jotta häntä ei jatkuvasti vähäteltäisi, vaikka jo yli miljoona suomalaista ei kuulu mihinkään rekisteröityyn uskonnolliseen yhdyskuntaan. Tilastokeskuksen mukaan miljoonan uskonnottoman määrä ylittyi viime vuonna. Alueelliset erot ovat suuria, sillä Etelä-Pohjanmaalla vain yhdeksän prosenttia ei kuulu uskonnolliseen yhteisöön. Uudellamaalla heitä on 27 prosenttia asukkaista. Se ei silti tarkoita, etteikö myös  Etelä-Pohjanmaalla tulisi ottaa uskonnottomat huomioon siinä missä muutkin.

Tuli mieleen eräs lehtijuttu parin vuoden takaa. Olin juuri ruvennut puolustamaan lasten uskonnonvapautta alueella, jossa koulujen käytäntöjä ei ole totuttu kyseenalaistamaan. Kyseessä oli ruokarukoiluttaminen, kirkossa käynnit ja aamuhartaudet, mutta paikallislehti uutisoi asian niin, että vastustin uskontoja ja uskonnonopetusta sen kaikissa muodoissa. En tiedä, oliko koko asia tosiaan täysin toimittajan käsityskyvyn ulottumattomissa vai tehtiinkö juttu tahallaan väärin. Taloudellisten resurssien löytymisen lisäksi vielä vaikeampaa tuntuu olevan löytää päänsisäisiä resursseja ajatusmaailmansa laajentamiseen: kaikkia pitää sittenkin kohdella tasa-arvoisesti maailmankatsomuksesta riippumatta. Jutellessani erään kerran ala-asteen rehtorin kanssa, hän kertoi poikani tulevan luokanopettajan olevan ”ihan sydän syrjällään”, koska koulun aloittaisi uskonnottoman perheen lapsi, jonka äiti oli paitsi tietoinen oikeuksistaan, myös vaati niiden toteuttamista.

Sitä pitäisi ilmeisesti tuntea itsensä jollain tavalla syylliseksi. Syylliseksi siitä, että on kehdannut mennä hankaloittamaan koulun arkea. Pitäisi pyydellä anteeksi sitä, että meidän perhe ei muiden tavoin usko jumalaan ja marttyyrimaisesti alistua siihen, että tässä mennään nyt enemmistön katsomuksen mukaan ja toimitaan niin kuin on aina toimittu. Ei. Päinvastoin täytyy jaksaa valittaa. Täytyy jaksaa olla hankala ja toistaa itseään, kunnes asiat ja asenteet muuttuvat. ”Jonkun” mielestä uskonnottomia ei syrjitä Suomessa. ”Joku” ei ole uskonnoton.

Mitä uusateismi tarkoittaa?

(toimittanut Jussi K. Niemelä) ISBN 978-952-5500-95-0, Savukeidas 2011, 180s. Nidottu.

Mikä ero on Richard Dawkinsin ja Ayaan Hirsi Alin uskontokritiikillä, kannustavatko uskonnot oikeasti pahuuteen ja sopiiko uskonto todella yhteen tieteen kanssa?

Jussi K. Niemelän toimittama teos käy läpi uskonnotonta ajattelua ja kulttuuria. Uusateismia on myös kritisoitu, mutta miten uusateistit vastaavat kritiikkiin? Millainen ideologia uusateismin taustalla on vai onko ilmiö ollenkaan poliittinen? Kirjassa pureudutaan myös uskontojen mukanaan tuomiin ihmisoikeusongelmiin ja uskontokritiikin aiheuttamiin konflikteihin.

Kirjaan ovat kirjoittaneet uskontotieteilijät Matti Kamppinen, Kimmo Ketola, Tiina Mahlamäki ja Ilkka Pyysiäinen, toimittaja Jaakko Wallenius, taiteilija Nora Luoto ja kirjailijat Tiina Raevaara sekä Jussi K. Niemelä.

Mitä uusateismi tarkoittaa? -kokoelman aloittaa uskontotieteilijä Matti Kamppinen tarkastelullaan tieteen ja ateismin sekä ateismin ja sekulaarihumanismin suhteesta. Hän osoittaa monet uusateismia koskevista väitteistä vääräksi ja puolustaa tieteellistä maailmankuvaa.
 
Jaakko Wallenius kirjoittaa uusateistien islamkritiikistä ja islamin historiasta ja luonteesta uskontona sekä ideologiana. Kirjoittaja argumentoi, että islamin sisäinen uudistuminen on välttämätöntä, jotta uskonto ja tulokasmuslimit voisivat kunnolla sopeutua länsimaisiin yhteiskuntiin.
 
Uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäinen käsittelee uskonnon ja tieteen välistä konfliktia, jossa uskonto on heikoilla. Rauhaanpakottamisyritykset johtavat uskonnon merkityksen vähenemiseen. Uskonnollinen fundamentalismi puolestaan on tuomittu häviämään aina kun se joutuu konfliktiin tieteen kanssa.
 
Jussi K. Niemelä tarkastelee, kuinka hyvin uusateismi sopii tai ei sovi erilaisiin poliittisiin ideologioihin. Niemelä puolustaa esseessään yleismaailmallisia ihmisoikeuksia, joiden toteutuminen edellyttää demokratiaa ja poliittista liberalismia. Mikäli uusateistit vaativat itselleen yhdenvertaista asemaa ja vakaumusten tasa-arvoa, he eivät voi lähteä siitä, että uskonnolliset ihmiset pitää käännyttää ateisteiksi. Uskonnonvapaustematiikan – erityisesti laajan omantunnonvapauden – näkökulmasta hyökkäykset maltillisia uskovia vastaan ovat sisäisesti ristiriitaisia.
 
Kirjailija ja biologi Tiina Raevaara kertoo suomalaisateistien kampanjoiden ja Ateismi-kirjan saamasta vastaanotosta. Hän osoittaa, että ateismia pidetään maassamme vieläkin yleisesti epäilyttävänä ja tästä seuraa merkittäviä ongelmia sananvapaudelle. Kirjoitus päättyy painavaan sanan- ja uskonnonvapauden puolustuspuheeseen.
 
Nora Luoto valottaa lukijalle uskonnottoman yksinhuoltajaäidin arkea Suomen "Raamattuvyöhykkeellä". Konkreettiset esimerkit kertovat, miten vaikeaa lapsen uskonnonvapauden toteutuminen uskonnollisen enemmistön aiheuttamassa paineessa on. Luoto peräänkuuluttaa kristityiltä samaa suvaitsevaisuutta mitä hän itse heitä kohtaan osoittaa ja muistuttaa, että oikeuksistaan kannattaa olla tietoinen.
 
Uskontotieteilijä Tiina Mahlamäki nostaa esiin mielenkiintoisia kysymyksiä uskonnollisuudesta, uskonnottomuudesta ja sukupuolen yhteydestä niihin. Kaikkiin kysymyksiin ei vielä ole vastausta, mutta erilaisia yrityksiä sukupuolierojen selittämiseksi on tehty. Kirjoittaja tarkastelee myös vallan ilmenemistä niin ateismissa kuin uskonnossa, ja kritisoi miesateistien sekä uskonnollisten konservatiivien hedelmätöntä väittelyä, joka perustuukin lähinnä valtataisteluun.
 
Tiina Raevaara ja Jussi K. Niemelä palaavat vielä Ilkka Pyysiäisen ja Matti Kamppisen esiin nostamaan aiheeseen, uskonnon ja tieteen ristiriitaan. Raevaara ja Niemelä väittävät, että Yhdysvalloissa näkyvästi evoluutioteoriaa kyseenalaistava tieteeksi naamioitu luomisoppi, kreationismiin perustuva älykkään suunnittelun teoria, on asettunut vahvasti myös Suomeen ja sen äänekkäin kannattaja on vieläpä yliopistoprofessori. Lisäksi kyseinen henkilö ei tyydy ainoastaan kreationismin puolustamiseen vaan pyrkii avoimesti, yliopiston sisältä, tuomaan kristinuskon Jumalan tieteen tekemisen perustaksi.
 
Lopuksi uskontotieteilijä Kimmo Ketola luo katsauksen uskonnollisen terrorin taustamotivaatioon ja syihin. Uusateistit väittävät suorasukaisesti, että uskonnollinen usko johtaa suvaitsemattomuuteen ja väkivaltaan. Onko asia näin? Ketolan johtopäätös on mielenkiintoinen.

Tilaa, hintaan 15€ (norm.18,90€)

http://www.savukeidas.com/uusateismi

ET-opetus periaatteessa ja käytännössä

Nora Luoto

Periaatteessa: Elämänkatsomustiedon opetus tuli Suomeen vuonna 1985.
Käytännössä: Kaikki kirkkoon kuulumattomat peruskoulun oppilaat eivät vieläkään saa koulun tarjoamaa ET-opetusta.

Periaatteessa: Kouluun ilmoittautumisen yhteydessä kysytään kuuluuko lapsi uskonnolliseen yhdyskuntaan.
Käytännössä: Ei kysytä.

Periaatteessa: Vuonna 2003 voimaan tulleen lain mukaan elämänkatsomustiedon opetus on uskontokuntiin kuulumattomille oppilaille oletusarvoinen oppiaine. Nämä oppilaat sijoitetaan automaattisesti ET-opetukseen, jos vanhemmat eivät erillisellä ilmoituksella muuta toivo.
Käytännössä: Kouluun ilmoittautumislomakkeessa tarjotaan vaihtoehtona vain vapautusta uskonnon opetuksesta.

Periaatteessa: Perusopetuksen järjestäjän tulee järjestää elämänkatsomustiedon opetusta, jos opetukseen oikeutettuja oppilaita on kunnan alueella vähintään kolme.
Käytännössä: Uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomia oppilaita on kunnan alueella yli 60. Tästä huolimatta ET-opetusta ei ole koskaan järjestetty. Lisäksi osa vanhemmista luulee, että kolme oppilasta tulisi löytyä samalta luokka-asteelta. Opetuksen järjestäjä ei korjaa tätä väärinkäsitystä.

Periaatteessa: Jos elämänkatsomustiedon oppilaita ei löydy vaadittavaa kolmea, on oppilaille järjestettävä muuta opetusta tai ohjattua toimintaa opetuksen järjestäjän toimesta.
Käytännössä: Lapsi on kotona silloin, kun muut opiskelevat uskontoa.

Periaatteessa: Elämänkatsomustiedon opetus on samanarvoinen kaikkien muiden oppiaineiden kanssa.
Käytännössä: ET-opetus saadaan kuulostamaan niin vaikeasti järjestettävältä, että vanhemmat päätyvät lopulta tekemään kohtuuttomia kompromisseja.

Periaatteessa: Nykyään jokaisen kunnan alueella on vähintään kolme uskontokuntiin kuulumatonta peruskoulun oppilasta. Jos ET-opetusta ei vielä järjestetä, vanhempien tulee ottaa yhteyttä rehtoriin ja/tai koulutoimenjohtajaan. Aluehallintovirastoon voi tehdä kantelun lainvastaisesta toiminnasta.
Käytännössä: Koulutuslautakunnan vastine kanteluun ei vastaa todellisuutta. Kantelun tekeminen ei muuta opetuksen järjestäjän menettelyä.

Periaatteessa: Lapsilla on oikeus uskonnonvapauteen.
Käytännössä: Elämänkatsomustiedon opetukseen voivat osallistua vain uskontokuntiin kuulumattomat oppilaat ja vähemmistöuskontoihin kuuluvat, mikäli heidän omaa uskontoaan ei opeteta. Ev.lut. kirkkoon kuuluvat eivät voi osallistua ET-opetukseen.

Periaatteessa: Ketään ei saa asettaa eriarvoiseen asemaan uskonnon tai vakaumuksen perusteella. Opetuksen on edistettävä ymmärtämystä, suvaitsevaisuutta ja ystävyyttä kaikkien kansakuntien ja kaikkien rotu- ja uskontoryhmien kesken. Lasta tulee suojella sellaisilta toiminnoilta, jotka saattavat kasvattaa hänessä taipumuksia rodulliseen, uskonnolliseen tai muunlaiseen syrjintään.
Käytännössä: Opetuksen järjestäjä ei voi kohdella oppilaita tasa-arvoisesti nykyisen lainsäädännön puitteissa.

”Käytännössä”-osiot perustuvat kirjoittajan omiin kokemuksiin.


Mikä elämänkatsomustieto?

Elämänkatsomustieto on perustaltaan monitieteinen oppiaine. Opetussuunnitelman perusteiden mukaan elämänkatsomustiedon opetuksen tavoitteena on tukea oppilaan kasvua ja antaa hänelle välineitä tutkia ja rakentaa elämänkatsomustaan ja maailmankuvaansa. Luokkien 1-5 opetuksessa käsitellään monia kasvatuksellisesti tärkeitä asioita, esimerkiksi:
-toisen kohtaaminen ja hänen asemaansa asettautuminen
-hyvä, oikea ja väärä, oikean ja väärän erottaminen, ihmisen hyvyys
-ystävyyden sisältö ja merkitys elämässä
-oikeudenmukaisuus, oikeudenmukaisuuden toteutuminen jokapäiväisessä elämässä, rikkaus ja köyhyys maailmassa
-ajattelun vapaus, uskonnon- ja elämänkatsomuksen vapaus, suvaitsevaisuus ja syrjintä
-hyvä elämä, arvo ja normi, vastuu ja vapaus elämässä.
(lähde: www.et-opetus.fi)

Uskonnon määrittelemisestä ja ”uskonnonvapaudesta”

Olli Örnmark

Aluksi tyhmä kysymys: mitä on uskonto? Mistä puhut, kun puhut uskonnosta? Mitä harjoitat, jos harjoitat uskontoa? Mitä vastustat, jos vastustat uskontoa?

Uskontotieteen professori Veikko Anttonen toteaa:

”Kysymystä, mitä on uskonto, on verrattu Augustinuksen kysymykseen siitä, mitä aika on. Osaamme vastata, jos meiltä kysytään kelloa, mutta olemme pulassa, jos meiltä vaaditaan vastausta ajan ongelmaan.”

Meistä jokaisella on varsin selkeä mielikuva siitä, millaisiin ilmiöihin uskonnosta puhuttaessa viitataan, mutta yritys määritellä uskonnon käsite täsmällisesti, yleispätevästi ja tyhjentävästi on kuin kengittäisi laukkaavaa hevosta. Ei siitä tule mitään, ja viisaimmat katsovat parhaaksi olla edes yrittämättä. Esimerkiksi uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäinen muistuttaa, että kysymystä ”mitä on uskonto” enemmän

”uskontotieteilijää kiinnostavat ”uskonnon” nimikkeen alla kulkevat elämän ilmiöt. Eivät eläintieteilijätkään tuskaile ”eläimen” määritelmän kanssa vaan tekevät empiiristä tutkimusta.”

Myös professori Anttonen on katsonut parhaaksi olla esittämättä omaa uskonnon määritelmää ja muistuttaa ’uskonnon’ pelkkänä tutkijan analyyttisena kategorianakin rajaavan kohteensa veteen piirretyin viivoin.

Toisin sanoen kysymys ”mitä on uskonto” on jos ei suorastaan tyhmä, niin ainakin sisällöltään hämärä.

Kenties hieman vähemmän tyhmä, ainakin selkeämmin asetettu, kysymys kuuluu: mitä määrittelet, kun määrittelet uskontoa? Millaista käyttäytymistä? Millaisia ilmiöitä? Millaisia havaintoja?

Niin kuin hyvin tiedetään, uskonto kiinnostaa ja vähintään koskettaa jos ei sentään kaikkia maailman ihmisiä, niin ainakin valtaosaa meistä, ja nähdäkseni ainoastaan Suomen kaltaisissa sekulaareissa sivistysvaltioissa on mahdollista hetkittäin jopa unohtaa, kuinka merkittävässä roolissa uskonnolliset liikkeet ovat yhä ympäri maailman paitsi ihmisten yksityiselämässä, myös sekä kansallisina että ylikansallisina poliittisina toimijoina. Viime viikolla suurta medianäkyvyyttä – ja ansaittua kritiikkiä – saanut herätyskristillinen ”eheytyskampanja” on kuitenkin ollut pistävä muistutus siitä, kuinka myös täällä lintukodossa on tarpeen pitää ihmisarvostaan visusti kiinni, koska aina löytyy innokkaita arvojohtajia, jotka ovat kiinnostuneita uudelleenmäärittelemään lähimmäistensä ihmisyyttä ja ihmisarvoa, valitettavan usein nimenomaan uskonnollisin perustein.

Yhtä lailla hyvin tiedetään, että syistä, jotka eivät välttämättä liene täysin YK:n yleismaailmallisen ihmisoikeusjulistuksen mukaisia, nimenomaan uskonnoiksi määritellyt poliittis-ideologiset liikkeet nauttivat Suomessa juridista erityiskohtelua vielä tänä päivänäkin. Uskonnonvapauslakimme (vuodelta 2003) mukaan

”Rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan tarkoituksena on järjestää ja tukea uskonnon tunnustamiseen ja harjoittamiseen kuuluvaa yksilöllistä, yhteisöllistä ja julkista toimintaa, joka pohjautuu uskontunnustukseen, pyhinä pidettyihin kirjoituksiin tai muihin yksilöityihin pyhinä pidettyihin vakiintuneisiin toiminnan perusteisiin.”

Toisin sanoen Suomessa vallitsee lainsuojainen uskonnonvapaus, mutta jotkin uskonnot ovat vapaampia ja lainsuojaisempia kuin toiset. Ja se, mitä ’uskonnolla’ tässä mainitussa laissa tarkoitetaan eli miten uskonto määritellään, kuka määrittelee ja millä perustein, on paitsi käsitehistoriallinen, myös poliittinen kysymys. Lienee itsestään selvää, että ihmisten uskonnollinen käyttäytyminen, uskonnolliset tunteet ja uskonnollis-filosofiset/”henkiset” pyrkimykset kumpuavat tosiasiassa jostakin muualta kuin ”uskontunnustuksesta, pyhinä pidetyistä kirjoituksista tai muista yksilöidyistä pyhinä pidetyistä vakiintuneista toiminnan perusteista”, mutta jos ja kun valtakunnalliseen lakitekstiin kirjattu uskonnon määritelmä ei liiemmin valaise saati tee autuaaksi, mistä ja miten voimme saada tyydyttävämpää tietoa uskonnoista ja uskonnollisuudesta, uskonnollisesta käyttäytymisestä, uskonnollisesta kokemuksesta ja uskonnollisesta ajattelusta?

Eli: mitä tutkit, kun tutkit uskontoa?

Uskontotieteessä ovat jatkuvan debatin sekä uudelleenarvioinnin alaisina sekä se, mitä itse asiassa tutkitaan, että se, millaisin menetelmin. Se, onko uskontotiede ennen kaikkea käyttäytymistiedettä, kulttuurintutkimusta vai kenties jotakin ihan muuta, riippuu aika lailla siitä, keneltä kysyy.

Ja niin tulee tietysti ollakin. Vapaasti hengittävän akatemian tunnistaa paitsi tyhmistä kysymyksistä, myös perustavanlaatuisista näkemyseroista sekä (katkeristakin) oppiriidoista, ja käsitteellisesti hämärä ’uskonto’ on analyyttisena kategoriana väljä yläotsikko niin laajalle ilmiökentälle, että lähestymistapojen monimuotoisuus on sekä väistämätöntä että toivottua.

Professori Anttonen toteaa, että uskontotiede tutkii

”uskontoperinteitä, uskonnollisia ja sekulaareja maailmankuvia, kansanuskoa ja mytologiaa erottamattomana osana inhimillistä kulttuuria ja yhteiskuntaa. […] Laajasti nähtynä uskontotiede tutkii kaikkea inhimillistä ajattelua ja toimintaa, jonka eri kriteerien perusteella voidaan katsoa kuuluvan uskonto-käsitteen piiriin.”

Ilkka Pyysiäinen määrittelee uskontotieteen ”ihmis- ja käyttäytymistieteeksi, joka tutkii uskonnollista ajattelua, käyttäytymistä ja kokemusta” ja muistuttaa, että ”se ei tutki Jumalaa, tuonpuoleisuutta, tai perimmäistä totuutta”.

Mutta mitä se sitten tarkalleen ottaen tutkii? Mitkä ovat Anttosen mainitsemat ”eri kriteerit”?

Sekin riippuu siitä, keneltä kysyy. ’Uskonto’ on paitsi väljä ja hämärä, myös jatkuvasti sisältöään muuttava käsite, joka nimeää kategorian, jonka jäsenet eivät ole keskenään yhteismitallisia oikeastaan millään yhteisesti hyväksytyllä mittarilla. Esimerkiksi ne kristinuskon piirteet, jotka tekevät siitä nimenomaan uskontoa juuri kristityn silmissä, ovat helposti triviaaleja uskonnottomalle tai jonkin muun uskonnon kuin kristinuskon harjoittajalle. Ja toisaalta, esimerkiksi monissa poliittisissa (ääri)liikkeissä on nähtävissä samoja piirteitä kuin (kiihko)uskonnollisuudessa, minkä vuoksi myös muiden kuin ”virallisesti” uskonnoiksi katsottujen ilmiöiden rinnastaminen uskontoihin akateemisena tutkimuskohteena on perusteltua. Tärkeintä on pitää aina mielessä, millä abstraktiotasolla liikutaan, mitä tarkalleen ottaen tutkitaan ja mitä tarkastelun alaisesta ilmiöstä itse asiassa väitetään. Hutiloidut kokonaista uskontokuntaa määrittelevät yleistykset kuin myös uskonnollisen vallankäytön tavoitteita romantisoivat tai demonisoivat puheenvuorot ovat uskontotieteilijän näkökulmasta lähinnä poliittisia iskulauseita ja sellaisina uskontotieteellisen tutkimuksen perusteltuja kohteita, eivät missään nimessä toivottuja lopputuotteita. Mitä on kristinusko? Mitä on islam? Mitä on buddhalaisuus? Mitä on uskonto X? Kristinusko, islam, buddhalaisuus jne. ovat muun muassa kaikkea sitä, mitä niiden kannattajiksi itsensä määrittelevät ihmiset niiden nimissä tekevät. Lisäksi ne ovat myös muun muassa kaikkea sitä, mitä niiden oppi-isät ja -äidit niiden sisällöksi määrittelevät ja muistiin kirjaavat, sekä sitä, miten ne ilmenevät sodan ja rauhan historiassa sekä jokapäiväisessä ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa.

Valistunut akateeminen määritelmä kuuluu siis jotakuinkin siten, että ’uskonto’ on, öhm, vähän kaikkea mitä ihmiset keskenään, itsekseen ja toisilleen tekevät ja sitä tulkitsevat. Ja on syytä muistaa, että ’uskonnon’ määritteleminen on aina poliittinen kannanotto. Älä kysy ”mitä on uskonto?” vaan mieluummin vaikka ”miksi käyttää jostakin ilmiöstä nimitystä ’uskonto’?”

Yksi syy kutsua jotakin elämäntapaa uskonnoksi on se, että Suomen kouluissa opetetaan uskontoa. Lapsilla on Suomessa ”oikeus” saada ”oman uskontoonsa perehdyttävää” opetusta – edellyttäen, että heidän koulussaan on vähintään kolme samaa uskontoa harjoittavien vanhempien lasta, joiden vanhemmat haluavat lapsensa saavan kyseiseen uskontoon perehdyttävää opetusta. Peruskoulun opetussuunnitelman perusteissa (2004) on määritelty erikseen evankelis-luterilaisen sekä ortodoksisen kristinuskon opetuksen perusteet, ja kohdassa ”muut uskonnot” todetaan lakonisesti:

”Muiden uskontojen opetuksessa noudatetaan edellä esitettyjen uskontojen opetussuunnitelmien perusteiden periaatteita, erityisesti kaikille uskontosidonnaisille ryhmille laadittuja tavoitteita. Muiden uskontojen opetuksesta annetaan opetussuunnitelmien perusteet erillisillä päätöksillä.”

Toisin sanoen, jos perustat uskonnon ja onnistut jollain ilveellä hankkimaan sille erillisellä päätöksellä ”uskonnon” statuksen, voit ulkoistaa lastesi uskonnollisen perehdytyksen suomalaiselle koululaitokselle.

Siis ainakin teoriassa; on ilmiselvää, että vain tiettyjen uskontoperinteiden opetusta tosiasiallisesti järjestetään, mutta ilmeistä on myös se, että uskonnonvapauden, sekä positiivisen että negatiivisen sellaisen, toteutuminen Suomessa on ainakin joiltakin osin vähän niin ja näin, ja yksi keskeisimpiä ongelmakohtia on nimenomaan kouluissa järjestettävä uskonnonopetus. Onko kaikilla Suomessa asuvilla lapsilla uskonnonvapaus? Onko lapsella oikeus uskonnottomaan elämään? Onko oikeus (vai velvollisuus?) harjoittaa oman perheen/suvun/kansan/kulttuurin traditiota tärkeämpi kuin kaikki ne ihmisoikeudet, jotka mahdollisesti ovat ristiriidassa joidenkin uskontoperinteiden sääntöjen kanssa? Vertailun vuoksi: tuleeko kommunistivanhempien lapsella olla ”oikeus kommunismiin” vai oikeus muodostaa omat poliittiset mielipiteensä?

Niinpä. Tämän kirjoituksen tarkoituksena on ollut lähinnä tuoda ilmi uskonnon määrittelyn problematiikkaa: kysymys ”mitä on uskonto” on monessa mielessä jos ei suorastaan virheellisesti asetettu, niin ainakin mitä otollisinta kasvupohjaa niin pienille, keskisuurille kuin katastrofaalisen massiivisillekin kategoriavirheille ja niistä seuraaville poliittisille johtopäätöksille. Sen takia voisi kenties olla aiheellista kysyä, tarvitaanko sivistysvaltion lainsäädännössä lainkaan koko ’uskonnonvapauden’ käsitettä.

Oma, rehellinen vastaukseni tähän kenties tyhmään, varmasti epäkorrektiin ja mahdollisesti hieman vaaralliseenkin kysymykseen: en tiedä. Millaisia perusteita löytyy puolesta tai vastaan – en ota siihenkään minkäänlaista kantaa.

Keskustelkaa aiheesta.

Alistumisesta

Jussi K. Niemelä

Julkaistu lyhyempänä versiona Satakunnan Kansan Virta-liitteessä perjantaina 25.3.2011

Kristillinen nuortenmedia Nuotta käynnisti maanantaina 21.3. Älä alistu! -mediakampanjan.

Kampanjan tavoite on kannustaa nuoria olemaan alistumatta yhteiskunnalliseen painostukseen arvokysymyksissä. Suomeksi tämä tarkoittaa seuraavaa:

”Kampanjan taustajärjestöt pitävät tärkeänä, että nuoria kannustetaan etsimään kestäviä ratkaisuja elämän suuriin kysymyksiin yleisen mielipiteen sijasta Raamatusta.”

Älä alistu! -kampanja tarkoittaa alistumisella valinnanvapauden hyväksymistä. Retorisena keinona tämä on ikivanha, tuttu myös Orwellin Vuonna 1984 -teoksesta, jossa "sota on rauhaa, vapaus on orjuutta, tietämättömyys on voimaa". Vapaus alistua Raamatun maailmankuvalle on tietenkin fundamentalistin oikeus, mutta hänellä ei ole oikeutta pakottaa ketään muuta alistumaan omalle tulkinnalleen Raamatusta. Kuitenkin juuri tähän kaikki fundamentalistit avoimesti pyrkivät. He vetoavat siihen, että heitäkin pitää suvaita, vaikka he itse eivät halua suvaita homoseksuaalisia parisuhteita.

Fundamentalistit yrittävät siis käyttää liberaalia demokratiaa – lähinnä sananvapautta – vain kumotakseen sen välttämättömät edellytykset. Vähemmistöjen suoja enemmistöjen ja auktoriteettien (viranomaisten ym.) mielivallalta on näet yksi demokratian keskeinen piirre ja juuri siihen perustuu myös fundamentalistien olemassaolo demokraattisissa yhteiskunnissa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että fundamentalisteilla olisi oikeus alkaa sortaa toisia vähemmistöjä uskontulkintansa pohjalta. Tällainen johtaisi mielivaltaan ja anarkiaan, kun kaikkien eri aatteiden ja uskontojen fundamentalistit sortaisivat tai syrjisivät toisiaan.

Älä alistu! -kampanjassa seksuaalisuuttaan ja identiteettiään tunnustelevia nuoria kehotetaan olemaan alistumatta yhteiskunnalliseen vapauteen määritellä seksuaalinen identiteettinsä itse ja olemaan alistumatta seksuaaliseen itsemääräämisoikeuteen. Näistä luopumista Raamatun maailmankuvan ja seksuaalimoraalin hyväksi ei nähdä alistumisena viimeksi mainituille. Sitä se kuitenkin on. Alistumista Raamatun arvomaailmalle ja sen fundamentalistiselle tulkinnalle.

Raamatun arvomaailmaa ei kampanjassa kyseenalaisteta, sen monimuotoisuutta ja eri tulkintoja ei huomioida. Fundamentalisteilla on aina kiusaus tulkita Raamattunsa kirjaimellisesti, ainakin kulloinkin tarkoituksenmukaiset kohdat. Kukaan nykykristitty ei kuitenkaan vaadi, että aviorikoksen tekijät pitäisi kivittää kuoliaaksi, vaikka Raamatussa näin käsketään. Muitakin esimerkkejä olisi helppo esittää.

Älä alistu! -kampanjassa rautakaudella tietyn paimentolaiskansan keskuudessa vallinnut käsitys ihmisen seksuaalisuudesta valjastetaan myös psykologisen puoskaroinnin oikeutukseksi. Niin sanottu eheytysterapia tarkoittaa sitä, että homoseksuaalinen ihminen yritetään käännyttää väkisin heteroksi. Tällainen terapia on epäeettistä sekä Yhdysvaltain että Iso-Britannian psykiatrien enemmistön mielestä, syystäkin. Eheytysterapia on henkistä väkivaltaa, jossa pseudotiede yhdistyy vanhentuneeseen seksuaalimoraaliin.

Tällaisissa tilanteissa yksilö kokee kiusausta vedota biologiaan, jossa onkin moneen kertaan osoitettu homoseksuaalisen suuntautumisen ja käyttäytymisen olevan luonnossa hyvin yleistä. Moraalisesti perustelu on kuitenkin turha, sillä avoimessa yhteiskunnassamme ihmisellä on oikeus vapaasti valita seksuaalinen suuntautumisensa ja harrastaa seksiä yhteisellä suostumuksella aikuisen kumppanin tai kumppanien kanssa.

Yhtä turhaa on vedota Raamattuun. Vetoaminen ei selitä, miksi alistuminen homoseksuaalisuuteen olisi väärin. Jos se on väärin Jumalan mielestä, onko se väärin siksi, että se on paha asia, vai siksi, että se on väärin Jumalan mielestä? Jos vastaat, että se on itsessään paha asia, pitää taas kysyä, miksi. Jos vastaat, että se on paha asia, koska Jumala on niin määrännyt, alistut monen ihmisen mielestä kuvitteellisen kosmisen despootin moraalittomuuteen ja lisäksi sorrut niin sanottuun naturalistiseen virhepäätelmään. Samoin sekä muut jumalat että Raamattu itsessään ovat toivottoman ristiriitaisia tällaisissa kysymyksissä.

Yksinkertaisinta onkin kysyä, miten se, että yksilö on parisuhteessa tai seksisuhteessa toisen täysivaltaisen aikuisen yksilön kanssa on ristiriidassa fundamentalistin yksilönvapauden kanssa. Ei mitenkään. Fundamentalisti haluaa vain ulottaa määräysvallan toisten ihmisten makuuhuoneeseen. Tämä on tietenkin totalitarismia, halua valvoa toisten ihmisten käyttäytymistä sen intiimeimmällä alueella.

Ihmisoikeuksista ja Raamatun sekä muiden uskontojen ristiriitaisuuksista huolimatta Älä alistu! -kampanja surutta kannustaa nuoria vetoamaan Raamattuun ja alistumaan sen rautakautiseen moraaliin. Tämä olisi huono vitsi, ellei se olisi skandaali.

Vapaa-ajattelusta

Marko Koivuniemi
ajattelija


Vapaa-ajattelija, skeptikko, humanisti, sekularisti, rationalisti, ateisti, agnostikko, bright, jumalankieltäjä, pakana - rakkaalla vakaumuksellani on monta nimeä.

Olen yksinkertainen ihminen, filosofointimotivaationi tyhjenee muutamien lauseiden jälkeen enkä vietä iltojani Nietzschen tuotannon parissa - joskus tosin yritin ja totesin että liian raskasta makuuni. Maailmassa on paljon hienoja ihmisiä ja ajattelijoita joiden ajatuksiin voin yhtyä - toisaalta yhtä hienoa on löytää nuo ajatukset ihan itse eikä kopioituna kirjasta.

Jumaliin en tietääkseni ole koskaan uskonut, seurakunta oli tuttu lähinnä autorata- ja lennokkikerhojen kautta. Kuten valtaosa suomalaisista olin kirkon jäsen, koska minut oli siihen liitetty kasteen yhteydessä. Luonteelleni ominainen kyseenalaistaminen tosin usein nimenomaan uskonnontunneilla oli herännyt jo aiemmin mutta vasta lukioiässä erosin kirkosta. Tuolloin Internetin alkuaikoina löysin Robert Brotheruksen kirjoituksen Kirje kristitylle ystävälleni. Kirjoitus oli osuva ja tuolloin löysin ryhmittymän nimeltään vapaa-ajattelijat joka tuntui vastaavan omia käsityksiäni. Ajatus jäi itämään ja aloittaessani opintojani Jyväskylässä liityin paikalliseen yhdistykseen ja sillä tiellä ollaan.

Vapaa-ajattelijain liitto ja sen perusperiaatteet vastaavat edelleen arvojani - liitto on perinteisin uskonnottomuuden äänitorvi Suomessa. Perinteet ja historia paistavat vielä yhdistysrakenteessakin: jäsenyhdistykset, liittokokous, liittohallitus ja liittovaltuusto eivät ole järin kevyt keino kuitenkin määrällisesti melko pienen kokonaisuuden pyörittämiseen. Tästä johtuu myös se, että liiton laiva kääntyy hitaasti ja viiveellä. Tämä on joskus hyväkin asia - tuuliviirinä vaappuminen ei tuo uskottavuutta. Usein myös kuitenkin muutokset kohti nykypäivää tapahtuvat hitaasti - jäsenyhdistyksissä tapahtuu muutoksia sukupolvien vaihtuessa ja kun muutos on edennyt liiton hallitukseen ja valtuustoon näkyy se vasta sitten käytännössä: liiton julkisessa toiminnassa.

Vakaumuksellisissa asioissa on aina vaara rakastua omaan ajatusmaailmaansa syvästi - uskonnoissa tästä on hyvänä esimerkkinä herätysliikkeet joissa tulkinta eroaa valtavirrasta. Yli kymmenen vuoden aikana olen vapaa-ajattelijana nähnyt vastaavaa - järkiperäisen maailmankatsomuksen yhdistyksessäkin osataan riidellä. Ihannetilanteessa "herätysliike" eriytyy ja ajaa omaa tulkintaansa ja kaikkien resurssit voidaan kohdentaa rakentavaan työhön: oman asiansa edistämiseen. Valitettavasti tämä ei aina toteudu. Vapaa-ajattelijain liitossakin on oma Luther-säätiönsä, osa liitosta jo erotettuna mutta osa myös sisällä jäytäen. Herjausta, panettelua, vääristelyä, nimittelyä - käräjöintejä. Uskon ja toivon että tämä ei suoranaisesti johdu vapaa-ajattelusta itsestään - vaan tietyistä ihmisistä (joista yksi voi olla minä itse) ja osaltaan myös järjestörakenteen monimutkaisuudesta joka takaa ettei ummehtunut ilmapiiri helpolla vaihdu ihmisten mukana. Tietysti olen yrittänyt kyseenalaistaa myös sen, että olenko minä osa ongelmaa ja olisiko aatteen kannalta edullisempaa, etten itse ole mukana. No ainakin viimeisin käräjöinti oli samoilla linjoilla kannallani. Olen nähnyt monen järkevän ihmisen tulevan, väsyvän ja lähtevän. Moni välissä kyllä näki ja voittikin ja vapaa-ajattelu myös, mutta raikkaat tuulet jotka hiipuvat liian pian, eivät riitä tuulettamaan ummehtuneisuutta pois.

Kokemuksia vapaa-ajattelijoista on monenlaisia - vapaa-ajatteluliikkeestä on lähtöisin eroakirkosta.fi joka sekin nyt on ottanut pesäeron ja toimii hyvän ja selkeästi profiloituneen Vakaumusten tasa-arvo ry:n siipien suojissa. Uskonnotonta tapakulttuuria edistävä Pro-Seremoniat -palvelukeskus on sekin kasvanut pitkälti vapaa-ajatteluliikkeen maaperässä. Yritystä on muistakin: et-opetus.fi ja uskonnonvapaus.fi muiden muassa.

Menestystarinoiden tai hyvien yritysten lisäksi on valitettavan paljon aiheetonta katkeruutta ja panettelua kuten ex-puheenjohtaja Erkki Hartikaisen Jumalaton kulttuurilehti. Vapaa-ajattelun lähihistoria -blogi taas on rehellisempää dokumentointia toisen ex-puheenjohtajan Jussi K. Niemelän suulla. Joka tapauksessa mielipiteitä on monia - joista tartun ensiksi Brights Helsinki -blogissa mainittuun: "Uskonnossa ei vapaa-ajattelijoiden riveissä haluta nähdä mitään hyvää tai kääntäen uskonnon väitetään aiheuttavan pelkästään pahaa. Tämä on yleistys, mutta kokemukseni valossa oikeutettu."

Tästä yleistyksestä olen eri mieltä. Tai siis enhän minä voi olla eri mieltä toisten kokemuksista. Mutta oma kokemukseni ei tätä vahvista muuten kuin siltä osin että toki näitäkin löytyy ja vastakkaisia näkemyksiä ja paljon siltä väliltä. En toki tiedä mitä tässä tarkasti ottaen tarkoitetaan - änkyröitä on kyllä ulkoistettavaksi asti liitossa ja osa onkin jo ulkoistettu. En silti näe tuota tilanteeksi jota voisi ajaa paremmaksi - muutos lähtee jäsenyhdistyksistä ja sitä myöten jokaisesta jäsenestä. Sinänsä siis (oikeutettu mutta surullinen) tuskastuminen liittoon varmistaa sen että liitossa on enemmän änkyröitä suhteessa sävyisämpiin ja dialogille valmiimpiin yksilöihin. Mutta huoli on oikeutettu siinä mielessä että lainauksen kaltaisesti ajattelevilla ihmisillä tuntuu olevan enemmän paloa kampanjoida ja jatkaa toimintaa jolloin seurauksena saattaa olla se, että liiton johtoelimet edustavat radikaalimpia mielipiteitä kuin keskiverto jäsenyhdistysläinen. Maltillisille vapaa-ajattelijoilla yhdistystoimintakin on vain yhdistystoimintaa - ei mikään henki ja elämä johon uhrataan kaikki vapaa-aika mikä liikenee. Ainakin oman kokemuksen mukaan liika vapaa-ajatteluun käytetty aika ei ole hyväksi.

"Moraalisesti myös vapaa-ajattelija voi olla täysin turmeltunut yksilö, samoin kuin uskova. Toisin sanoen moraalisuus ei riipu vakaumuksesta, uskosta tai sen puutteesta."

Tämä on tietysti päivänselvyys ja myös välkkyihin tai mihin muuhun ihmisryhmään tahansa sopiva. Tämän tosiseikan unohtuminen tapahtuu useimmiten vakaumusten äärilaidoilla joissa erehtymättömyys kukoistaa ja "väärin ajattelevia" halveksutaan ja väheksytään. Uskovaiset syyttävät minua jumalankieltäjäksi ja ääriateistit kirkon kätyriksi - siinä välissä on turvallista olla. Oma näkökulmani on, että fanaattinen ateismi ei eroa uskonnosta vaikka johtopäätös jumaluuksien olemassaolosta onkin yhtenevä itseni kanssa.

Vapaa-ajattelijoiden suuri ongelma on ehkä liian kapea-alainen rajapinta yhdistäviä asioita: jumaluskon puute. Tuolla rajapinnalla on sitten melkoisesti erilaisia ihmisiä ja ennen kaikkea näkemyksiä vanhoillisimmasta kommunistista oikeistolaiseen ja siltä väliltä. On agnostikkoja jotka eivät missään nimessä halua itseään kutsuttavan ateisteiksi on ateisteja jotka syyttävät agnostikkoja teeskentelijöiksi ja on kaikenlaista muuta. Kun sanojen merkityksistäkään ei päästä yksimielisyyteen niin miten voitaisiin laajempaa etua ajaa. Onpa jopa väitteitä että minä ja muut "pahikset" liitossa haluaisimme syrjiä ateisteja. Itse voisin hyvin esitellä itseni niin ateistiksi, agnostikoksi kuin vapaa-ajattelijaksi, skeptikoksi, brightiksi, (sekulaari)humanistiksi, pakanaksi tai jumalankieltäjäksi. Olennaisinta itselleni on että minulta puuttuu usko jumaluuksiin - en pysty 100% todistamaan jumalien olemassaolemattomuutta mutta enpä pysty gravitaatioteoriaakaan todistamaan suuntaan taikka toiseen. Masokistiksi en kuitenkaan itseäni kutsuisi, sillä en näe itseäni syrjimässä ateisteja - siis itseäni samassa joukossa. Ehkä kuvauksista negatiivinen ateisti olisi minua parhaiten kuvaava - eli todisteet ja syyt uskoa puuttuvat eikä mitään sen enempiä tarvita. Positiivisessa ateismissa vaaditut vahvat todisteet jumalien olemassaoloa vastaan vaikuttavat olevan luonteeltaan sellaisia, etten minä ole sellaisia jaksanut miettiä ja epäilyttää onko syytä miettiäkään. Ainahan todisteet jumalia vastaan voidaan selittää Kaikkivaltiaan superominaisuuksilla pois. Liian helppoa jäädä junnaamaan filosofiseen scheissenjauhantaan, mutta olen siihen liian kärsimätön.

Ensi kesänä on liittokokous jossa taas nähdään liikahtaako vapaa-ajattelun laivan kurssi ja jos liikkuu niin mihin suuntaan. Se on mahdollisuus mutta myös uhka. En tiedä olenko itse ohjaamassa laivaa liittokokouksen jälkeen - vai jäänkö tyrskyjen sekaan - vai uinko autiolle saarelle turvaan hengähtämään. Uskonnottomuuteni ei tarvitse pönkitystä yhdistystoiminnan muodossa - kuten en kaipaa uskonnotonta palloseuraa tai pakanoiden runopiiriä. Mutta toivoisin että uusi sukupolvi tulisi ja ajaisi muutoksen tuulia sisään. Seuraako siitä se, että minä olen etunenässä ulosheitettävien joukossa, on sivuseikka. Sen tiedän että uskonnottomuudesta on tullut "salonkikelpoinen" vaihtoehto. Julkinen ateismi ja uskonnottomien oikeuksien ajaminen on nykyään mahdollista - tekemistä toki riittää tulevillekin sukupolville - ainakin täällä Suomen Raamattuvyöhykkeellä.

Joka tapauksessa minä ainakin toivon brightseille hyvää, myös Vapaa-ajattelijain liitto ry:lle, Humanistiliitolle, Skepsikselle ja VATA:lle ja monille muille jotka kuitenkin näe ottavan askelia karkeasti ottaen samaan suuntaan. Toiset melko eri tavalla ja eri painotuksin mutta kuitenkin yhtä kaikki maailmaa järkiperäisemmäksi muuttaen ja siten hiljalleen uskontojen valta-asemaa murentaen.

Yhteiskunnan olisi jo aika taata kansalaisilleen tasaveroinen kohtelu

Heta Saxell

filosofian maisteri

Helsinki

(Helsingin Sanomat - Mielipide - julkaistu 18.10.2010)

Ajankohtaisen Kakkosen Homoillan kirvoittama keskustelu mm. Helsingin Sanomissa on ollut runsasta. Keskustelussa homoseksuaalien asemasta kirkossa ja oikeudesta parisuhteen siunaamiseen tai kirkolliseen vihkimiseen on unohdettu asian toinen puoli. Lakialoite sukupuolineutraalista avioliitosta ei koske suoraan eikä pelkästään kirkkoa, vaan maallisen yhteiskunnan instituutioita. Samaa sukupuolta olevat voisivat lain tullessa voimaan saada lainvoimaisen siviilivihkimisen kuten se kasvava joukko ihmisiä, joka ei halua tai tarvitse kirkollista siunausta avioliitolleen.

Laki sukupuolineutraalista avioliitosta ei siis suoraan velvoita kirkkoa vihkimään avioliittoon samaa sukupuolta olevia pareja. Koska luterilaisella kirkolla on edelleen erityisasema velvoitteineen ja oikeuksineen suhteessa valtioon, tilanne olisi erikoinen: kirkolla olisi oikeus vihkiä lainvoimaiseen avioliittoon, mutta vakaumukseensa nojaten se kieltäytyisi toimimasta Suomen lakien mukaan.

Naispappeutta vastustettiin aikanaan pitkälti samoin, Raamatusta nousevin periaattein. Luterilainen kirkko kuitenkin katsoi voivansa hyväksyä myös naiset papeiksi. Tämä kuvaa hyvin sitä, kuinka kirkko on joutunut muuttumaan aikojen saatossa muun yhteiskunnan muuttuessa. Silti edelleen on asioita, joissa kirkko haraa muutosta vastaan, kuten kysymys homoseksuaaleista. On ikävää nähdä, kuinka kirkko takertuu tiettyihin seksuaalietiikan kysymyksiin, kun vaikutusvalta muilla alueilla on tainnut jo mennä. Avioerot ja eronneiden uudelleen vihkiminenkin on täytynyt jo hyväksyä.

Raamattuun vetoaminen kertoo yleensä enemmän ihmisestä itsestään ja hänen arvomaailmastaan kuin taustalla olevasta kirjasta. Niin monenlaisia näkemyksiä Raamatulla oikeutetaan. Niinpä Raamattuun vetoaminen esimerkiksi poliittisten näkemysten perusteeksi on vähintäänkin kyseenalaista.

Sekulaarin yhteiskunnan on jo korkea aika taata kaikille kansalaisilleen tasaveroinen kohtelu ja asema lain edessä. Tähän lakialoite nimenomaan pyrkii. Jos kirkko ei halua tähän sitoutua, se on surullista niiden ihmisten kannalta, joille kirkolla on merkitystä henkilökohtaisessa elämässä.