Olli Örnmark
Aluksi tyhmä kysymys: mitä on uskonto? Mistä puhut, kun puhut uskonnosta? Mitä harjoitat, jos harjoitat uskontoa? Mitä vastustat, jos vastustat uskontoa?
Uskontotieteen professori Veikko Anttonen toteaa:
”Kysymystä, mitä on uskonto, on verrattu Augustinuksen kysymykseen siitä, mitä aika on. Osaamme vastata, jos meiltä kysytään kelloa, mutta olemme pulassa, jos meiltä vaaditaan vastausta ajan ongelmaan.”
Meistä jokaisella on varsin selkeä mielikuva siitä, millaisiin ilmiöihin uskonnosta puhuttaessa viitataan, mutta yritys määritellä uskonnon käsite täsmällisesti, yleispätevästi ja tyhjentävästi on kuin kengittäisi laukkaavaa hevosta. Ei siitä tule mitään, ja viisaimmat katsovat parhaaksi olla edes yrittämättä. Esimerkiksi uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäinen muistuttaa, että kysymystä ”mitä on uskonto” enemmän
”uskontotieteilijää kiinnostavat ”uskonnon” nimikkeen alla kulkevat elämän ilmiöt. Eivät eläintieteilijätkään tuskaile ”eläimen” määritelmän kanssa vaan tekevät empiiristä tutkimusta.”
Myös professori Anttonen on katsonut parhaaksi olla esittämättä omaa uskonnon määritelmää ja muistuttaa ’uskonnon’ pelkkänä tutkijan analyyttisena kategorianakin rajaavan kohteensa veteen piirretyin viivoin.
Toisin sanoen kysymys ”mitä on uskonto” on jos ei suorastaan tyhmä, niin ainakin sisällöltään hämärä.
Kenties hieman vähemmän tyhmä, ainakin selkeämmin asetettu, kysymys kuuluu: mitä määrittelet, kun määrittelet uskontoa? Millaista käyttäytymistä? Millaisia ilmiöitä? Millaisia havaintoja?
Niin kuin hyvin tiedetään, uskonto kiinnostaa ja vähintään koskettaa jos ei sentään kaikkia maailman ihmisiä, niin ainakin valtaosaa meistä, ja nähdäkseni ainoastaan Suomen kaltaisissa sekulaareissa sivistysvaltioissa on mahdollista hetkittäin jopa unohtaa, kuinka merkittävässä roolissa uskonnolliset liikkeet ovat yhä ympäri maailman paitsi ihmisten yksityiselämässä, myös sekä kansallisina että ylikansallisina poliittisina toimijoina. Viime viikolla suurta medianäkyvyyttä – ja ansaittua kritiikkiä – saanut herätyskristillinen ”eheytyskampanja” on kuitenkin ollut pistävä muistutus siitä, kuinka myös täällä lintukodossa on tarpeen pitää ihmisarvostaan visusti kiinni, koska aina löytyy innokkaita arvojohtajia, jotka ovat kiinnostuneita uudelleenmäärittelemään lähimmäistensä ihmisyyttä ja ihmisarvoa, valitettavan usein nimenomaan uskonnollisin perustein.
Yhtä lailla hyvin tiedetään, että syistä, jotka eivät välttämättä liene täysin YK:n yleismaailmallisen ihmisoikeusjulistuksen mukaisia, nimenomaan uskonnoiksi määritellyt poliittis-ideologiset liikkeet nauttivat Suomessa juridista erityiskohtelua vielä tänä päivänäkin. Uskonnonvapauslakimme (vuodelta 2003) mukaan
”Rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan tarkoituksena on järjestää ja tukea uskonnon tunnustamiseen ja harjoittamiseen kuuluvaa yksilöllistä, yhteisöllistä ja julkista toimintaa, joka pohjautuu uskontunnustukseen, pyhinä pidettyihin kirjoituksiin tai muihin yksilöityihin pyhinä pidettyihin vakiintuneisiin toiminnan perusteisiin.”
Toisin sanoen Suomessa vallitsee lainsuojainen uskonnonvapaus, mutta jotkin uskonnot ovat vapaampia ja lainsuojaisempia kuin toiset. Ja se, mitä ’uskonnolla’ tässä mainitussa laissa tarkoitetaan eli miten uskonto määritellään, kuka määrittelee ja millä perustein, on paitsi käsitehistoriallinen, myös poliittinen kysymys. Lienee itsestään selvää, että ihmisten uskonnollinen käyttäytyminen, uskonnolliset tunteet ja uskonnollis-filosofiset/”henkiset” pyrkimykset kumpuavat tosiasiassa jostakin muualta kuin ”uskontunnustuksesta, pyhinä pidetyistä kirjoituksista tai muista yksilöidyistä pyhinä pidetyistä vakiintuneista toiminnan perusteista”, mutta jos ja kun valtakunnalliseen lakitekstiin kirjattu uskonnon määritelmä ei liiemmin valaise saati tee autuaaksi, mistä ja miten voimme saada tyydyttävämpää tietoa uskonnoista ja uskonnollisuudesta, uskonnollisesta käyttäytymisestä, uskonnollisesta kokemuksesta ja uskonnollisesta ajattelusta?
Eli: mitä tutkit, kun tutkit uskontoa?
Uskontotieteessä ovat jatkuvan debatin sekä uudelleenarvioinnin alaisina sekä se, mitä itse asiassa tutkitaan, että se, millaisin menetelmin. Se, onko uskontotiede ennen kaikkea käyttäytymistiedettä, kulttuurintutkimusta vai kenties jotakin ihan muuta, riippuu aika lailla siitä, keneltä kysyy.
Ja niin tulee tietysti ollakin. Vapaasti hengittävän akatemian tunnistaa paitsi tyhmistä kysymyksistä, myös perustavanlaatuisista näkemyseroista sekä (katkeristakin) oppiriidoista, ja käsitteellisesti hämärä ’uskonto’ on analyyttisena kategoriana väljä yläotsikko niin laajalle ilmiökentälle, että lähestymistapojen monimuotoisuus on sekä väistämätöntä että toivottua.
Professori Anttonen toteaa, että uskontotiede tutkii
”uskontoperinteitä, uskonnollisia ja sekulaareja maailmankuvia, kansanuskoa ja mytologiaa erottamattomana osana inhimillistä kulttuuria ja yhteiskuntaa. […] Laajasti nähtynä uskontotiede tutkii kaikkea inhimillistä ajattelua ja toimintaa, jonka eri kriteerien perusteella voidaan katsoa kuuluvan uskonto-käsitteen piiriin.”
Ilkka Pyysiäinen määrittelee uskontotieteen ”ihmis- ja käyttäytymistieteeksi, joka tutkii uskonnollista ajattelua, käyttäytymistä ja kokemusta” ja muistuttaa, että ”se ei tutki Jumalaa, tuonpuoleisuutta, tai perimmäistä totuutta”.
Mutta mitä se sitten tarkalleen ottaen tutkii? Mitkä ovat Anttosen mainitsemat ”eri kriteerit”?
Sekin riippuu siitä, keneltä kysyy. ’Uskonto’ on paitsi väljä ja hämärä, myös jatkuvasti sisältöään muuttava käsite, joka nimeää kategorian, jonka jäsenet eivät ole keskenään yhteismitallisia oikeastaan millään yhteisesti hyväksytyllä mittarilla. Esimerkiksi ne kristinuskon piirteet, jotka tekevät siitä nimenomaan uskontoa juuri kristityn silmissä, ovat helposti triviaaleja uskonnottomalle tai jonkin muun uskonnon kuin kristinuskon harjoittajalle. Ja toisaalta, esimerkiksi monissa poliittisissa (ääri)liikkeissä on nähtävissä samoja piirteitä kuin (kiihko)uskonnollisuudessa, minkä vuoksi myös muiden kuin ”virallisesti” uskonnoiksi katsottujen ilmiöiden rinnastaminen uskontoihin akateemisena tutkimuskohteena on perusteltua. Tärkeintä on pitää aina mielessä, millä abstraktiotasolla liikutaan, mitä tarkalleen ottaen tutkitaan ja mitä tarkastelun alaisesta ilmiöstä itse asiassa väitetään. Hutiloidut kokonaista uskontokuntaa määrittelevät yleistykset kuin myös uskonnollisen vallankäytön tavoitteita romantisoivat tai demonisoivat puheenvuorot ovat uskontotieteilijän näkökulmasta lähinnä poliittisia iskulauseita ja sellaisina uskontotieteellisen tutkimuksen perusteltuja kohteita, eivät missään nimessä toivottuja lopputuotteita. Mitä on kristinusko? Mitä on islam? Mitä on buddhalaisuus? Mitä on uskonto X? Kristinusko, islam, buddhalaisuus jne. ovat muun muassa kaikkea sitä, mitä niiden kannattajiksi itsensä määrittelevät ihmiset niiden nimissä tekevät. Lisäksi ne ovat myös muun muassa kaikkea sitä, mitä niiden oppi-isät ja -äidit niiden sisällöksi määrittelevät ja muistiin kirjaavat, sekä sitä, miten ne ilmenevät sodan ja rauhan historiassa sekä jokapäiväisessä ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa.
Valistunut akateeminen määritelmä kuuluu siis jotakuinkin siten, että ’uskonto’ on, öhm, vähän kaikkea mitä ihmiset keskenään, itsekseen ja toisilleen tekevät ja sitä tulkitsevat. Ja on syytä muistaa, että ’uskonnon’ määritteleminen on aina poliittinen kannanotto. Älä kysy ”mitä on uskonto?” vaan mieluummin vaikka ”miksi käyttää jostakin ilmiöstä nimitystä ’uskonto’?”
Yksi syy kutsua jotakin elämäntapaa uskonnoksi on se, että Suomen kouluissa opetetaan uskontoa. Lapsilla on Suomessa ”oikeus” saada ”oman uskontoonsa perehdyttävää” opetusta – edellyttäen, että heidän koulussaan on vähintään kolme samaa uskontoa harjoittavien vanhempien lasta, joiden vanhemmat haluavat lapsensa saavan kyseiseen uskontoon perehdyttävää opetusta. Peruskoulun opetussuunnitelman perusteissa (2004) on määritelty erikseen evankelis-luterilaisen sekä ortodoksisen kristinuskon opetuksen perusteet, ja kohdassa ”muut uskonnot” todetaan lakonisesti:
”Muiden uskontojen opetuksessa noudatetaan edellä esitettyjen uskontojen opetussuunnitelmien perusteiden periaatteita, erityisesti kaikille uskontosidonnaisille ryhmille laadittuja tavoitteita. Muiden uskontojen opetuksesta annetaan opetussuunnitelmien perusteet erillisillä päätöksillä.”
Toisin sanoen, jos perustat uskonnon ja onnistut jollain ilveellä hankkimaan sille erillisellä päätöksellä ”uskonnon” statuksen, voit ulkoistaa lastesi uskonnollisen perehdytyksen suomalaiselle koululaitokselle.
Siis ainakin teoriassa; on ilmiselvää, että vain tiettyjen uskontoperinteiden opetusta tosiasiallisesti järjestetään, mutta ilmeistä on myös se, että uskonnonvapauden, sekä positiivisen että negatiivisen sellaisen, toteutuminen Suomessa on ainakin joiltakin osin vähän niin ja näin, ja yksi keskeisimpiä ongelmakohtia on nimenomaan kouluissa järjestettävä uskonnonopetus. Onko kaikilla Suomessa asuvilla lapsilla uskonnonvapaus? Onko lapsella oikeus uskonnottomaan elämään? Onko oikeus (vai velvollisuus?) harjoittaa oman perheen/suvun/kansan/kulttuurin traditiota tärkeämpi kuin kaikki ne ihmisoikeudet, jotka mahdollisesti ovat ristiriidassa joidenkin uskontoperinteiden sääntöjen kanssa? Vertailun vuoksi: tuleeko kommunistivanhempien lapsella olla ”oikeus kommunismiin” vai oikeus muodostaa omat poliittiset mielipiteensä?
Niinpä. Tämän kirjoituksen tarkoituksena on ollut lähinnä tuoda ilmi uskonnon määrittelyn problematiikkaa: kysymys ”mitä on uskonto” on monessa mielessä jos ei suorastaan virheellisesti asetettu, niin ainakin mitä otollisinta kasvupohjaa niin pienille, keskisuurille kuin katastrofaalisen massiivisillekin kategoriavirheille ja niistä seuraaville poliittisille johtopäätöksille. Sen takia voisi kenties olla aiheellista kysyä, tarvitaanko sivistysvaltion lainsäädännössä lainkaan koko ’uskonnonvapauden’ käsitettä.
Oma, rehellinen vastaukseni tähän kenties tyhmään, varmasti epäkorrektiin ja mahdollisesti hieman vaaralliseenkin kysymykseen: en tiedä. Millaisia perusteita löytyy puolesta tai vastaan – en ota siihenkään minkäänlaista kantaa.
Keskustelkaa aiheesta.
